I'll be gone

Venähti tää kirjottaminen. Ei johdu siitä, ettei elämässä olis tapahtunu mitään (vaikka eihän siinä oikeastaan olekaan). Ei vaan jaksa kirjottaa. Ei jaksa tehdä mitään. Kaikenlaiset pikkuhommat kasaantuu niskaan. Haluaisin vaan nukkua kaikki päivät.

Psyka on ruvennu kyselemään vaan sitä, mitä ajattelin tehdä elämälleni. Töistä ja koulutuksesta. Sitä taitaa kiinnostaa enemmän työkkäriasiat, ku mun mielenterveys.

Ja mulla ei ole varaa lääkkeisiin ja nyt on vierotusoireet niskassa, ku lääkitys piti lopettaa äkkiseltään.

Kiva.

Please don't say you're sorry

Taas on venähtäny pitkä aika siitä, ku viimeeks kirjotin. Ei oikeastaan ole mitään kirjotettavaakaan.

Lääkkeet on kaiketi toiminu ihan hyvin. Jotkut asiat, jotka ennen ehdisti ei ahdista enää. Ainakaan niin paljo. Paniikkeja on edelleen. Ja rauhottavaa kokeilin, mutta puolikkaastaki tuli niin kamalat olot, että lääkäri vaan totes, ettei sovi mulle.

On ollu kiva puuhastella joulujuttujen parissa, vaikka hirveesti ei ole ollu voimia saada mitään aikaseksi. Mut toisaalta sellanne puuhastelu vie mielen pois kaikesta stressaavasta.

Kumppanin kanssa menee miten menee. Päätin, että yritän vielä joulun yli saada tän jutun toimimaan. Mutta veikkaan, että seuraavasti isosta riidasta mun pinna katkeaa, otan tavarani ja muutan pois. Osan tavaroista olen itse asiassa jo pakannu... Ne sellaset, jotka pyörii jaloissa ja joita ei ikinä tarvi. Päätin yks päivä pistää ne muovikasseihin, jotta ne olis poissa tieltä. Tarkemmin ajateltuna ehkä syynä oliki se, että sellaset ei käytettävät tavarat voi pakata etukäteen, eikä niitä kaipaa. Vaikea selittää.

Toisaalta pelko siitä, että miten sitte pärjään omassa kämpässä. Paperiasiat menee ihan sekasin ja niiden kanssa stressaaminen pelottaa aina. Ja monet kumppanin jutuista on mun nimillä ja jos meillä menee poikki, niistä asioista on sovittava eriksen.

Pelottaa se, että tää ei ole sellanen kerrasta poikki -suhde. Asioilla kestää kauan, ennenku ne tasaantuu.

This will not last forever

Taas on vierähtäny pitkä aika edellisestä kirjoituskerrasta...

Hain vihdoin ja viimein mulle määrätyt lääkkeet apteekista. Optiparia söin vajaat kaks viikkoa, ennen ku alkuoireet hellitti. Lääkkeen ottamisen jälkeen oli aina kuvottavan huono olo ja halusin vaan nukkua sen vaikutusajan yli... Rauhottavatki tuli hankittua, niitä en ole yhtäkään vielä syöny.

Eilen oli taas psyka. Ahdisti ihan älyttömästi istua siellä pöydän toisella puolella ja kuunnella, ku se tivas mitä teen elämälläni. Ei se yleensä kysele sitä noin itsepintasesti, ku nyt. Ja koska mie en tiedä mitä mie osaan ja mitä mie haluan, ni en mie osannu antaa sille vastaustakaan...

Parisuhdetilanne on sama ku ennen. Monet teistä ehkä miettii miks mie yhä olen tässä suhteessa. Joskus mie mietin sitä iteki, mutta mie haluan saada tän toimimaan ja yrittää.

Joulun odottaminen on sentään ihan kivaa. Pientä paniikkia tietysti senki suhteen, mutta ainaki saan ajatukset muualle ku askartelen parit kortit ja suunnittelen lahjoja. Mie tykkään joulusta, vaikken mie juhlista sitä mitenkään erityisesti. Menen porukoille syömään ja käydään haudoilla, siinähän se sitte onki.

Nyt on jotenki outo olo. Väsyttää edelleen koko ajan. Paniikkeja on välillä, ahdistaa jatkuvasti, mitään ei jaksais tehdä... Itsetuhosia ajatuksia on ollu enemmän. Kai nää olot johtuu uudesta lääkkeestä, mutta ei näitä siltikään jaksais.

Muutaman kerran oon saanu ison paniikkikohtauksen ja sen seurauksena viilelly. En mitenkään syvälle ja nykyään oon tehny suurimman osan viilloista jalkaan, koska sieltä ne ei näy niinku kädestä. Ja ennen en ole jalkaan koskenutkaan. Muuten oon vaan nukkunu ja yrittäny joskus saada jotain aikaseks.

Sekava olo, ku ei itekään enää tiedä onko vaan väsyny, vai masentunu, vai jotain muuta.

Save your happiness for tomorrow

Tulin kirjottamaan tänne huvikseni. Tylsyys ei ole ehkä oikea sana kuvaamaan tätä tänhetkistä olotilaa. Ei se sitä ole. On vaan surullinen ja jotenki yksinäinen olo. Vaikka yleensä mie viihdyn yksin. Aika jännä.

Piti nähdä yhden kaverin kanssa tänään. Se ilmotti joutuneensa iltavuoroon ja sano ottavansa yhteyttä sitten ku pääsee sieltä. Ei siitä sitte kuulunukaan mitään, mutta näin ku se oli facebookissa merkitty jonku kaverinsa tilapäivitykseen, jonka mukaan ne oli ollu ajelemassa. Että sellasta.

Mie oon avautunu Merimiehelle muutamaan kertaan. Ties mikä heikko hetki aina joskus iskeny. Mie tavallaan toivon, että me liikuttais enemmän samoissa porukoissa ja tulis nähtyä sitäki joskus. Lähellähän se asuu, mutta ei se oikeen ikinä missään liiku, eikä sillä ole mitään intressejä tavata, joten olkoon.

Minuu häiritsee edelleen se, miten katkera ihminen mie olen. Ihan oikeesti, mulla on paha ongelma...

Tällä viikolla pitäis hakea lääkkeet näihin paniikkikohtauksiin. Ärsyttää koko ajatus tollasesta ns. pakkolääkityksestä. Ite mie siihen suostuin, sitä en kiellä, mutten hirveesti tykkää siitä miten sen lääkityksen alottamista painostetaan koko ajan...

Just nyt on sellanen olo, että tarvis kipeesti jonku juttukaverin. On ollu sellanen olo jo pari päivää. Melkein rupesin avautumaan M:lle viestillä, mutta tyydyin sitte vaan kysymään miten sillä menee. No, se kerto miten sillä menee. Ei se kyllä kysyny mun kuulumisia. Mutta se ei sen tapoihin kuulukaan.

Mie haluaisin vaan olla ja elää normaalisti. Herätä aamulla, syödä aamupalan, lähtä töihin, tehdä työt, päästä töistä ja tehdä arkiaskareet ja mennä illalla nukkumaan. Mie olen ihan liian väsyny tähän kaikkeen sairasteluun, odottamiseen ja pelkoon siitä, että aika vaan valuu mun sormien välistä hukkaan.

Mie olen eksyksissä, enkä mie enää löydä tietä takasin.

Ja tuli viilleltyä taas. Se vaan tapahtu.

Today without tomorrow

Ei ole ollu asiaa pitkään aikaan. Välillä on tullu mieleen, että vois kirjottaa, mutten ole jaksanu avata konetta, kirjautua sisään ja miettiä miten ajatukset sais punottua järkeviks lauseiks. Ei vaan jaksa.

Kävin siellä työkkärin erikoispuolen neuvottelussa. Ne alkaa vissiin menettää hermojaan mun kanssa. Ihmettelivät, miksen ole vieläkään hakenu lääkkeitä, vaikka ne määrättiin aikoja sitte.

Nyt tuli käsky, että ne pitää hakea ens viikolla, tai sitte ne pistää sitoomuksen apteekkiin.

Inhottaa, vihastuttaa ja ahdistaa, että niillä on hirvee kiire saada mulle rauhottavat. En edes ole varma haluanko käyttää niitä. Ihmiset kiskoo niitä joskus ihan hirveen isoja annoksia. Onks niiden ainoa tavote se, että oon niin vitun pilvessä, että voin mennä tekemään jotain paskahommia, mistä ei edes makseta kunnon palkkaa?

Mie haluaisin koulutuksen, mutta ainoaa tällä hetkellä ees etäisesti kiinnostavaa koulutusta ei edes järjestetä täällä peräkorvessa ja matkustaminen olis iso ongelma. No jaa, ei sillä ole väliä, ei sekään varmaan sopis mulle, koska siinä pitää olla ihmisten kanssa ja se vaatii myös jonku verran älyä, mitä mulla ei ole.

Mulla on ollu myös ihan hirveitä ongelmia mun ulkonäön kanssa. Hyväksyin aikoja sitte, että näytän siltä miltä näytän. Tai ainaki mie luulin hyväksyväni, mutta en näköjään hyväksynykään. Tekisin mitä vaan, jos saisin itestäni eri näkösen ku nyt olen.

Lisäks mie tarvisin yhen suht pienimuotosen leikkauksen, mutta koska tää "vaiva" ei ole hengenvaarallinen, se leikkaus pitäis maksaa ite. Ja sellasia yli tonnin rahoja mulla ei edes ole. Huokaus.

I'm waiting

Mulle kaavailtiin sellasta luovan terapian ryhmää ja psyka varas mulle käyntiajan tän ryhmän vetäjälle. Tarkotus oli käydä siellä ja selvittää millanen ryhmä se on ja miten se toimii.

Menin paikan päälle ja huomasin heti, etten osaa yhtään olla sen vetäjän seurassa. Monesti sen tapaamisen aikana tuli kiusallisia hiljasuuksia, ku mie en tienny mitä sanoa, enkä kehdannu kattoa sitä enää silmiin. Mie tuijotin sen tietokoneen johtoja ja toivoin, että se sanois jotain.
Sitte se selitti siitä ryhmästä ja tajusin heti, ettei se oo minuu varten. Siellä pitäis maalata. Mulla pysyy kynä kädessä, mutta pensseleillä en saa mitään aikaseks. Mie en tunne oloani yhtään hyväks siveltimien kanssa, koska tiedän olevani heikoilla sellasten välineiden kanssa.
Heti ku kuulin, että tarkotus olis maalata, iski kaks tunnetta päälle:
1) Paniikki. Miten mie nyt pääsen tästä tilanteesta irti? En mie voi ruveta maalaamaan, ku mie en osaa ja teen itestäni vaan naurunalasen.
2) Ärsyyntyminen. Mitä tän ryhmän järjestäjät häviäis, jos joku tois omat paperit ja kynät mukaan ja tekis niillä? Ei mitään. Joten miks pakottaa joku maalaamaan, jos siitä ei ihan oikeesti pidä.

Suurin pelko tossa on varmaan se, että nolaan itteni.

Lisäks siellä ryhmässä pitäis maalata omista tunteistaan (mie en yhtään osaa yhdistää taidetta ja tunteita, tai kuvailla mun ajatusmaailmaa piirustuksilla, en vaan osaa). Ja ryhmäistuntojen lopussa olis tarkotus puhua tunteistaan niiden muiden ryhmäläisten kanssa. Mie en osaa avautua, etenkään tuntemattomille. Eikä niitä ihmisiä oppis tuntemaankaan, ku se ryhmä on vaan kaks kertaa kuussa.

Mie en kehdannu sanoa siinä kasvokkain, etten tule. Joten ku se vetäjä kysy tarviinko mie miettimisaikaa, mie sanoin että tarviin ja sovittiin, että soitan sille vetäjälle huomenna.
Naurettavaa, ku ei kehannu suoraan sanoa, että tää ei nyt vaan ole mun juttu.

Ja toinen juttu.
Mie en uskonu, että mie joskus tulisin näin usein johonki blogiin valittamaan rahasta.
Mutta niin nyt on kuitenki käyny.

Ei tässä muuta, ku että tätä kuukautta on vielä reilusti yli viikko jäljellä ja tili näyttää kivaa, pyöreetä nollaa. Kiva tässä miettiä, syödäänkö joka toinen vai joka kolmas päivä. Isältä vois pyytää jotaa safkaa, mut toisaalta siltä vasta tuli, eikä sen oma taloudellinen tilanne ole mitenkään parempi ku meidän.

Ollaan me ennenki pärjätty ja pärjätään nytki, kyllä mie sen tiedän. Mut ahdistaa ja vituttaa silti. Mie en tiedä missä vaiheessa tää meni tähän, että ootan aina poikkeuksetta kauhulla kuun loppua, ku tiedän, että ne viimiset viikot on aina vaikeita.

Siinä on itse asiassa yks syy, mikä kiristää välejä poikaystävän kanssa. Sille ei ikinä kelpaa mikään  halvin. Sen logiikalla halpa on huonoa, eikä sellasta voi ostaa - oli sitte kyse shampoosta, vessapaperista tai ruokatarvikkeista. Se on yks syy siihen, että kuun lopussa on aina tiukkaa. Nytki kaapissa on pussillinen makaroonia, mutta sitä ei voi laittaa koska se on "halpistuote, eikä maistu hyvältä".

Nyt pitää vaan oottaa ja kattoa mitä psyka ja työkkäri haluaa tehdä mun suhteen...

Voi helvetti.
Mie oon ihan sotkussa itteni ja elämäni kanssa.

Give up the fight, it cannot be won

Tuun taas avautumaan parista asiasta.

Väsyttää.
Tää mun väsymys ei ole enää normaalia. Mie jaksan olla hereillä puol tai kaks tuntia ja sitte alkaa taas väsyttää. Ja nyt mie nukuin just koko yön, aamun, päivän ja illan ja vieläki on sellanen olo, että jos menisin sänkyyn ni simahtaisin varmaan alle viidessä minuutissa ja nukkuisin ihan onnellisesti aamuun asti.

En tiedä, miten kauan mie jaksan tätä tilannetta poikaystävän kanssa.

Mie haluaisin saada tän jutun toimimaan ja siks mie vielä yritän, vaikka tää on näin vaikeeta ja vaikka joku järkevämpi ehkä olis jo lähteny kävelemään. Mut nyt tuntuu siltä, että meidän tilanne ajautuu karille ennemmin tai myöhemmin.




Pari asiaa siitä:

1) Musta tuntuu, etten mie vaan sovi parisuhteeseen. Mie en ole tarpeeks avoin. Mie oon sisäänpäin suuntautunu, viihdyn liikaa omissa oloissani, enkä kaipaa läheisyyttä niin paljo ku muut näyttää kaipaavan. Minust on vaan ihan kiva, jos toinen ei ole koko ajan vieressä kyöhnäämässä.

2) Mie. En. Pidä. Seksistä. No nii, nyt se on sanottu ihan julkisesti. Ei kai se mikään salaisuus olekaan, kaikki ei vaan pidä siitä ja mie olen yks niistä ihmisistä. Paha vaan, ku toiselle osapuolelle se on tärkeetä. Ja nyt se alkaa olla ongelma.

3) Emotionaalinen kiristys. Jos mie en heti tanssi poikaystävän pillin mukaan, se alkaa tahallisesti vähätellä itseään ja kieriä itsesäälissä (ja nyt mie olen oppinu, että ei sillä oikeesti edes ole mitään hätää, se on vaan keino saada mun huomio, ja minuu ärsyttää että oon menny tohon samaan halpaan niin usein). "Ai sie et halua nyt lähtä kävelylle? No entä sitte jos mie käyn muutaman kerran salilla ja oon kivemman näkönen, kehtaatko sie sitte liikkua mun kanssa?" "Ai sinuu väsyttää. Jos mie olisin parempi poikaystävä, ehkä sun ei sitte tarvis olla noin masentunu."
Tiiän kuulostavani ihan hirveeltä natsilta, mutta vittu ku ärsyttää. Eniten ärsyttää se, että alkuun menin tohon halpaan ja uskoin, että toisella olis oikeesti paha olla.

4) Ja lisäks tähän vielä se klassinen ongelma kotitöistä. Se ei sileen ole ikinä haitannu, mut nyt ku asiat menee muutenki miten sattuu, kaikki pikkujututki alkaa ottaa päähän. Tossa on vaan se, että mulla on muutenki väsyny olo koko ajan, mutta mie olen ainoa joka täällä mitään kotitöitä tekee.

5) Poikaystävälle on hirvee ongelma, jos mie lähden jonneki tai nään ihmisiä. Se kiukuttelee ja murjottaa ties kuinka usein siitä, että käyn K:n kanssa kävelyllä tai kahvilla. Poikaystävää en ota mukaan, koska K:lla on tosi vaikeeta tutustua uusiin ihmisiin ja sen täytyy tehdä se vähä kerrallaan. Mut joka tapauksessa musta olis kiva, jos ei tarvis aina miettiä että voiko nyt lähteä ja miten mie tolle sanon, että olisin menossa. Oon muutamat menot perunu sen takia, ku poikaystävä on ruvennu kiukuttelemaa liianki kanssa.

Ihmissuhdekriisipäivitys.
Jee.

Everything feels bad

Tästä onki jonkuu aikaa ku viimeeks kirjotin. Ei vaan ole ollu mitään kirjotettavaa.

Mun elämä ei ole muuttunu mihinkään. Mietin millon tilanne poikaystävän kanssa räjähtää käsiin niin pahasti, että muutan takas isälle ja alan ettiä kämppää. Mietin miten selviän, miten saan järjestettyä kaikki asiat ja miten pärjään. Pitäis varmaan lähteä ku tällasta joutuu miettimään, mut mie haluun yrittää selvittää tän jutun.

Mie haluaisin tehdä jotain. Löytää työpaikan tai saada koulutuksen. Sit ottaa päähän ku kaikki täällä opiskeltavat alat on jotenki epäsopivia. Ei sais olla nirso, mutta ku tiedän, että koulussa hajoais pää jos ala ei yhtään kiinnostais. Ei olis motivaatiota kestää koulunkäyntiä paniikkien kanssa, jos ei olis mitään houkutinta. Ja oppisopimuspaikkoja ei ole mitenkään hirveen helppo saada.

Välillä mie mietin, että ehkä minuu ei ole tarkotettu mihinkään. Mie haluaisin, että mulla olis joku kutsumus ja selvä suunta, mihin lähteä. Kaikki olis paljo helpompaa ku tietäis, mitä haluaa.

Ja vaikka mie valmistuisin, mitä mie tekisin? Miten mie jaksaisin käydä töissä, jossa pitäis nähdä toisia ihmisiä joka päivä? 
Suomen tilanne ahdistaa ihan vitusti. Pakko pitää joku mediatauko ja unohtaa, miten perseellään tän maan asiat on. Monet tutut on hiljattain valmistunu koulusta, saanu ammatin ja menny töihin, mutta niiden ongelmat vaan kasaantuu ja kasaantuu.

Minuu pelottaa miten katkera mie olen.
Mie halusin aiemmin ensihoitajaks. Sitte mie tajusin, ettei näin pahoista paniikeista kärsivä sisäänpäinsuuntautunu sekopää voi ruveta hoitamaan ihmisiä. (Eikä minuu hyväksytty kouluun johon hain, joten...) Näin yks päivä ambulanssin. Tuli todella, todella paha mieli. Ei siks, että siellä oli joku juoppo joka oli saanu sydänkohtauksen vaan siks, että näin siinä mun silmien edessä jotain mihin musta ei ole.
Vaikee selittää. Ei sitä varmaan tajua ellei ole ite sitä kokenu.

Mie olen käyny pariin kertaan auttamassa yhden kesämökin korjaustöissä N:n kanssa. Mie olen alkanu stressaamaan hurjasti sitä autolla ajamista ku tiedän, että sen kokonen auto on vaikea pistää parkkiin ja pelkään, että romutan sen. Outoa sinänsä, koska mie en huolehtinu siitä ennen noin paljo. Syntyny joku ihme kammo jostain...
Toivon vaan, etten oikeasti mokaa ja ettei se pelko mene pahemmaks, koska sitte mie en uskalla enää oikeesti ajaa sitä autoa ja lähteä remontoimaan. Ja se olis todella iso askel taaksepäin, koska tähän asti oon menny sinne, vaikka oon aamulla ollu pienessä (tai vähä isommassaki) paniikissa. Niiden päivien jälkeen on hyvä mieli ku saa kiitokset ja tietää, että on saanu jotaa aikaseks.

Yks päivä avauduin N:lle chatissa, ku se kysy mikä mun mieltä painaa. Kerroin miten kyllästyny oon mun elämään ja paniikkeihin. Jälkeenpäin tietysti kadutti ihan helvetisti, että miks menin puhumaan sellasia, mut ainaki se otti jutun tosi hyvin ja vastas ihan asiallisesti.

Mie tykkään N:stä ja M:stä todella paljo. Ne ymmärtää mun tilanteen, ne tajuaa. Joskus mie haluaisin vaan laittaa niille viestiä ja purkaa kaiken mitä mie mietin, kaiken mikä masentaa ja pelottaa. Mie en tee niin, oon ottanu opikseni ja tiedän ettei kaikkea kannata kertoa, mut joskus ihan oikeesti tekis mieli.

Tästä merkinnästä tuli jotenki todella sekava, mutta antaa mennä. Nyt ei jaksa keskittyä sen enempää.

Ja mulla on ulkonäkökriisi, koska mie olen ruma.
Seki vielä.

I'll suffer just as much as I need to

Mie en oikee osaa kirjottaa tätä asiaa mitenkää selvästi. Yritän ja yritän, mut mie en vaan saa selviä ja ymmärrettäviä rivejä aikaseks.

Ensinnäki mie oon alkanu viime viikoilla saada käsityksen siitä, millanen ihmine mie olen. Mie olen yrittäny olla jotain muuta ku mitä oikeesti olen, ja se on tuntunu pahalta. Ehkä elämä muuttuu helpommaks, jos mie lopetan esittämisen.

Mie oon yrittäny olla sosiaalinen, tutustua moniin uusiin ihmisiin ja käydä paljon ulkona muiden parissa.
Mutta siitä on tullu vaan huono olo.

Yli 9 vuoden kestäny kiusaaminen jätti jäljen, isomman ku mie olin ymmärtänykään.
Mie en osaa enää olla ihmisten kanssa, mie en luota ihmisiin. Mie tiedän, että tässä maailmassa voi luottaa ainoastaan itteensä. Mie oon sisäänpäin vetäytyny, enkä osaa laskea suojuksiani tai antaa kenenkään tietää liian paljo. Mie en osaa rentoutua täysin edes tuttujen ihmisen, poikaystävän, parhaan kaverin tai isäni seurassa.

Ehkä mun ei enää tarvi yrittäkään.

On helpompi hengittää, ku oon hyväksyny olevani tämmönen.
Ei mun tarvi olla sosiaalinen tai saada hirveetä kaverilössiä perääni.
Mie pärjään näinki. Enkö pärjääki?

Eniten ahdistaa tulevaisuus. Mitä mie teen elämälleni? Ihan oikeesti, MITÄ?! Miten mie elän? Oonko mie ikuisesti ilman töitä ja koulutusta? Mitä-mie-teen?!

Musta tuntuu, että asiat menee siihen pisteeseen, että mie ja poikaystävä erotaan ennemmin tai myöhemmin. Mikään ei ole varmaa, mut tätä ei jaksa. Ei siitä sen enempää. Oon yrittäny vaikuttaa asiaan, mutta mikään ei vaikuta auttavan.

Mie asun virallisesti isän kanssa, vaikka oon majaillu poikaystävän kämpillä jo muutaman vuoden. Jos me erotaan, mie en voi muuttaa takasin kotiin. Ehkä se toimis hetken, mutta mie en vaan pystyis enää asumaan siellä. En varsinkaan näiden paniikkien kanssa.
Mutta omilleen muuttaminen on mulle ihan vieras asia. Mie en ole ikinä tehny sitä, enkä tiedä edes mistä alottaa ja oon ihan vitun eksyksissä.
Mie en ole ettiny omaa kämppää, koska sitte ku mie vaihan kirjat omaan osotteeseen, isältä menee kämppä alta. Ja se kämppä on tosi hyvällä paikalla, siinä on kunnollinen autotalli ja kaikki, joten isä ei mielellään muuttais sieltä pois. Joten tää ei vaikutan vaan mun asioihin, vaan isäänki.

Mutta on muutki saanu asunnon hankittua.
Minuu pelottaa.
Mut jos muut pystyy siihen ni pystyn mieki, huolimatta siitä että pelottaa ja ettei mulla ole mitään hajua käytännön asioista. En edes tiedä mitä kautta lähen ettimää sitä kämppää, koska mie kuulun tohon työvoimatoimiston sisarpuolelle ja mun asiat menee sitä kautta.

Tuntuu hyvältä miettiä, että asiat muuttuu. Samalla pelottaa ihan helvetisti, eikä mulla ole tietoakaan siitä mitä mie olen tekemässä.

I've opened my scars

Tänne ei ehkä kannattais päivitellä elämää näin usein, mutta ei jaksa välittää.

Alkaa nyt tuntua vähä siltä, että masennus on tullu takasin.
En mie oikee muutakaa selitystä tähän olotilaan enää keksi, tätä on jatkunu niin kauan.

Ei itse asiassa jaksais yhtään mitään. Väsyttää ja masentaa koko ajan ja haluaisin vaan nukkua ja viillellä.

Ei jaksais enää miettiä "mikä musta tulee isona". Ahdistaa ihan älyttömästi, ku ihmiset kyselee sitä.
Ei musta tule mitään. Ja nykyajan Suomessa on ehkä parempi pysyä työttömänä, ku lähteä yrittämään mitään. Lähipiirissä on nyt monet menny tekemään jotain, ne on menny kouluun tai töihin tai kursseille, ja kaikilla niillä on nyt asiat sekasin.

Ei jaksais enää miettiä raha-asioita. Se on stressaavaa ja väsyttävää ja kaikki joilla on joskus ollu ongelmia rahan kanssa, tietää varmasti kuinka paljo se vie henkisiä voimia.

Mie en jaksais herätä aamulla.
Mie en jaksais miettiä onko mun elämässä mitään järkeä.
Mie en jaksais turhautua asioista, joita mie en osaa tai uskalla tehdä.
Mie en jaksais enää olla kiltti ihmisille, joka kohtelee minuu ku roskaa.

Eipä tässä muuta.