My life is changing

On taas paljo asiaa...

Ensin, ääääärimmäisen huono omatunto. En saanu viime yönä nukuttua, joten otin päiväunet. Ku poikaystävä tuli kotiin, se oli käyny kaupassa ostamassa meille jotain keksejä ja energiajuomaa ja olis halunnu kattoa jotaa sarjaa koneelta. Mutta mie vaan nukuin. Mie oon maailman huonoin tyttöystävä.

Mie kävin siellä työhaastattelussa. Se meni (mun mielestä) todella hyvin, vaikka alussa olin ihan paniikissa. Se haastattelija sano, että vaikutan reippaalta, ahkeralta ja mukavalta ja että se ottaa mut sinne mielellään heti, kun vaan saadaan paperit kuntoon. Loppuun se johtaja esitteli mulle paikat ja sovittiin, että pääsen sinne vanhempien lasten ryhmään. Sain tietää, että samassa ryhmässä on hoitaja, joka oli siellä jo sillon ku viimeeks olin työharjottelussa :) Toisaalta kiva tietää, että siellä on tuttuja, toisaalta se on vähä kiusallista.
Hymyilin koko loppupäivän, koska olin varautunu siihen että se johtaja on joku hapannaama, joka vihaa minuu heti ensinäkemältä.

Ja nyt torstaina työvoimatoimiston erikoispuolen ohjaaja soitti mulle. Se kerto, että työt alkaa maanantaina. Ens maanantaina.

Ensin iski tietysti paniikki. Mitä jos en pysty olemaa siellä? Mitä jos mie romahdan siellä niiden lasten keskellä?!
Tää ohjaaja sano heti puhelun alkuun, että tehdään sopimus ekaks vaan yhdelle kuukaudelle ja katotaa sen jälkeen miten mun vointi sallii jatkaa siitä eteenpäin. Ja se lisäs, että voin soittaa sille heti jos tuntuu siltä, etten jaksa sitä kuukautta. Okei, helpotus, ei tarvi painaa itteään ihan äärirajoille. Se ohjaaja on tosi rauhottavan olonen ihminen.

Eli viikonlopun aikana pitäis hankkia sisäkengät ja päättää teenkö sinne eväitä, vai oonko vaa syömättä. Sit pitäis tapella kaikkien papereiden kanssa ja järjestää raha-asiat, ettei virastot pääse perimää mitää takasin ja saan korvaukset työajalta.
Mie vihaan raha-asioita. Ne on jotenki kamalan ahdistavia. Mun pitäis saada hankittua lomake, jolla saan pistettyä työtoiminnan hakemuksen menemään, mut seki tuntuu ihan ylivoimaselta.

Asiasta kahvinkeittimeen, mie kävin psykan lääkärissä. Mulle määrättiin uudelleen sama lääkitys, jota söin aikanaan masennukseen ja jonka lopetin, koska se teki musta ihan zombin. Nyt mie rupeen syömään sitä uudestaan, koska se kuulemma auttaa paniikkihäiriöön.
Kyllähän se lekuri sano, että menee viikkoja ennen ku se vaikuttaa, mut ei se muitakaa lääkkeitä mulle halua määrätä, koska tästä ei tullu viimeekskään mitään sivuvaikutuksia. Eli tää on niinsanottu varma valinta.
Tuntuu tosi ristiriitaselta. Lopetin sen lääkityksen viimeeks ite, enkä ole ottanu sitä vastaan vaikka psykalla on ehdotettu monta kertaa. En halua. Ja nyt mie kuitenki sorrun siihen taas. Mut ehkä se auttaa. Kokeillaan.

Pari päivää aikaa hoitaa asioita, hermoilla ja panikoida ennen maanantaita. Sitte pitää hymyillä ja olla reipas, ehkä syödäki siellä jotain. Ens viikon alussa sitte hakemaa lääkkeet apteekista.

Kyllä tää tästä, jos saan voimia jostain ja pystyn pitämää itteni kasassa.

Nyt voisin hukuttaa ajatukset johonki, tehdä ruokaa (kolmen aikaa yöllä, jee) ja miettiä miten korvaan poikaystävälle sen, että oon idiootti.

Me, myself and I

Aattelin kertoa vähän siitä, kuka ja mikä mie olen. Mie en rupee erittelemää asioita liikaa siitäki syystä, ettei kaikki selvitä heti kuka mie olen.

Mut mitäs mie kertoisin...

Mie oon 20-vuotias nainen, asunu koko ikäni Etelä-Suomessa, samassa kaupungissa. Eli pienet on piirit. Oon perheen ainoa lapsi ja ollu yksinäinen penskasta asti.

Mulla ei ole peruskoulun lisäks minkäänlaista koulutusta. Oon hakenu kouluihin sillon ku on ollu voimia (yleensä paniikkihäiriö on estäny jo pääsykokeisiin menemisen), mutta siitä huolimatta en ole koskaan tullu valituksi. En tiedä oonko tyhmä vai onko vaa huonot mahikset.

Mulla on todettu masennus, uniongelmia (tarkottaa lähinnä unihalvauskohtauksia) ja paniikkihäiriö. Lisäks sydämessä on jotaa häikkää, mut lääkärit ei ole saanu selville mistä ne johtuu. Kaikki oireet sydäntä lukuunottamatta alko yläasteella.

Vanhemmat eros ennen ku mie opin edes kävelemään.

Joskus iskä löys äidin baarista, minne se oli raahannu minutki. Iskä haki minut itelleen vähän väliä. Muistan hämärästi, että äiti vei minut kerran yökylään yhteen pelottavaan ja suoraan sanottuna saastaseen paikkaan (siinä talossa ei oltu siivottu 35 vuoteen). Muistan, miten äiti ja sen nuoret miesseuralaiset vilkutteli mulle ovelta ja jätti minut sinne. Nukuin siel sohvalla yön ja heräsin vähän väliä siihen, ku hyönteisiä kiipeili mun päällä.

Eron jälkeen isästä tuli mun huoltaja. Äidin kanssa nähdään säkällä kerran pari vuodessa, muttei olla kovinkaan läheisiä.

Minuu on kiusattu eskari-ikäsestä asti. Ku mie olin ihan penska, mulle tehtiin pään alueelle leikkaus, jonka kirurgi sössi oikee kunnolla. Se epäonnistuminen vaikutti mun ulkonäköön ja semmonen kummajainenhan on kaikille helppo pilkan kohde. Kesti vuosia että tää 'poikkeama' saatiin korjattua, mutta vahinko ehti jo tapahtua. Pahimmillaan kiusaaminen oli yläasteen lopussa. Siitä kiusaamisesta teen myöhemmin kokonaan eri postauksen, siitä on sen verran paljo asiaa...

Mitäs vielä?

Mun lähipiiriin kuuluu isä, poikaystävä ja paras kaveri K. Lisäks pari muuta tuttua, enemmän tai vähemmän tärkeitä. Kellekään en oikeastaan puhu siitä, miten oikeasti menee. Eikä ne näytä myöskään arvaavan. Se on osittain hyvä, osittain huono asia.

Mie hakeuduin psykan hoitoon oma-alotteisesti joskus 2-3 vuotta sitte, koska halusin saada jotaa apua. En vaan jaksanu sitä, että oli koko ajan huono olla. Pääsin psykalle ja työvoimatoimiston erikoislinjalle, mut ei siitä mitään isoa apua ole koskaan ollu. Tänään sain kuntouttavan työtoiminnan nimikkeellä harjottelupaikan päiväkodissa ja oon varma siitä, että taukopäivistä huolimatta romahdan kasaan.

Siin taiski olla mun hohdokas elämä tiivistettynä.

Ei mulla muuta, öitä kaikille.

It's not the end

Ensin; kiitos Varjojen Ladylle kommentista edelliseen postaukseen :) Yritän kertoa enemmän itestäni tulevissa merkinnöissä, ja niitä toiveita saa edelleen esittää :)

Mutta asiaan. Nyt on taas pieni paniikki päällä. Eikä ihan niin pienikään.

Sieltä työvoimatoimiston erikoispuolelta tuli netin kautta viestiä, että mulle on järjestetty lähikorttelin päiväkodista työhaastattelu... Ylihuomenna.

Päiväkotihommat olis ihan jees koska niistä on vähän kokemusta. Oon ollu päiväkodissa kolme kertaa; kaks kertaa työharjottelua peruskouluaikana ja yks kerta kesätöissä peruskoulun jälkeen. Eka pätkä kesti kaks päivää, toinen viikon ja kolmas kuukauden. Oon ollu tuolla samassa päiväkodissa kerran aikasemminki, mutten voi sanoo tuntevani paikkoja, koska olin siellä vaan pienen ajan ku sain sinne siirron, ja vaan yhdellä puolella kahdessa huoneessa.

Tonne olis tarkotus mennä neljänä päivänä viikossa. (Virasto on sitä mieltä, että viis päivää voi olla mulle liian rankka rupeama, ku siellä päiväkodissa se työ on kuitenki aika sosiaalista ja sain paniikkikohtauksia jo aikasemmilla kerroilla.) Eli menisin sinne maanantaina ja tiistaina, keskiviikkona olis vapaapäivä, sitte taas torstaina ja perjantaina ja viikonloppu vapaa. Riippuu tietysti siitä miten sen johtajan kanssa sovitaan.

Mut sitte ne ongelmakohdat...
1) Mie en ole ikinä ollu tekemisissä niiden ihan pienimpien lasten kanssa. Mie oon perheeni ainoa lapsi, enkä ikinä edes vaihtanu vaippoja (mistä sain yheltä hoitajalta huutia ku viimeeks olin työharjottelussa...) Eli miten mie meen haastatteluun ja tokasen että "Moi, saisinko mitenkään mahdollisesti olla vaan vanhempien lasten puolella ku mie niin perkeleesti pelkään hajottavani noi pienet, joiden kanssa mie en osaa edes kommunikoida, koska en omista jokellus-suomi-jokellus -sanakirjaa?"
2) Mie muistan, että se paikka on tosi sekava. Se on iso päiväkoti ja siellä on monta eri osastoa. Mulla ei ole hajuakaan siitä missä se johtajan toimisto sijaitsee. Eli pitää kysyä neuvoa. Ääneen. Ihmisiltä.
3) Mulla oli viimeeks paniikkeja ku siellä olin, koska jouduin tekemään sellasia asioita, jotka vei ihan hirveesti voimia ja tuntu ylitsepääsemättömiltä esteiltä. En haluu sitä tunnetta ja niitä tilanteita takasin.

Tuntuu hyvältä saada töitä ja tekemistä, jotta tulee noustua aamulla sängystä.
Mut mitä jos mie en olekaa valmis? Mitä jos mie vaan luulin olevani?

Apua.

For you

Ihan tämmösenä väli-ilmona vaan.

Jos teille tulee mieleen jotain asioita joista haluaisitte lukea, tai kuulla (tai mitä tahansa muuta palautetta), kysykää, pyytäkää ja sanokaa.

:)

This fate is mine

Mie en ole käyttäny lääkkeitä aikoihin. Niitä yritti se psykan lääkäri määrä useampaanki kertaan, mutta sanoin että ei kiitos, pärjään ilman. No, pari päivää sitte kävin siellä psykalla ja se otti taas lääkkeet puheeks.
"Ootko vielä sitä mieltä, ettet halua käyttää lääkkeitä?"
"En mie enää ole varma mistään."
Ja niin päätettii varata aika lääkärille, joka uusii reseptin. Joskus.

Mulla on nukahtamislääkkeitä, joita käytin ku unihalvauskohtaukset alko. Unihalvaus iskee yleensä just ku oon nukahtamassa ja sitte menee yöunet. Nukahtamislääkkeet saa mut nukahtamaan nopeammin, eikä se halvaus ehdi alkaa. Niissä on se huono puoli, että seuraavana aamuna on lähes mahdoton päästä sängystä ylös. En tiedä onko muilla sellasta. Ne tekee musta ihan zombin.

Viime yön mie valvoin. Masentelin, mietin kiusaajia ja sitä aikaa, ku tuli leikeltyä tota kättä. Aamulla piti nähdä K, mutta se sitte teki oharit. Taas. Joten mulla ei ollukaan mitään syytä selvitä siitä päivästä hereillä. Ei mua tarvita missään.

Otin lääkkeet ja kaivauduin sänkyyn. Poikaystävä herätti parina kertana ja olin vaan tosi kiukkunen ku väsytti vieläkin. En meinannu päästä sängystä ylös ja on edelleen sellanen todella jumittava olo.
Sorruin käyttämään niitä lääkkeitä, vaikka tiesin että niistä tulee tämmönen olo. Se siitä itsehillinnästä.

Nyt ei tuu taaskaan nukuttua. Masentaa. Ahdistaa. Eikä voi puhua kenellekään. Ei ole ketään kelle puhua.

Huomenna tulee taas isän koira hoitoon... Isä soitti ja sano, että mulle on tullu kaupungin leimalla joku kirje. Pelottaa jo valmiiks, että mitähän sielläki taas lukee. Eiköhän joku virasto halua taas jotaa lisäselvityksiä tai sitte siellä on ilmotus siitä, mitä mun tilanteen kanssa nyt tehdään, pääsenkö töihin vai mitä tapahtuu... Tai sitte siellä on aika lääkärille...

En tiedä.
En halua tietää.

What is it I'm running from?

Neljä lukijaa, kiitokset kaikille kiinnostuksesta :')

Mutta joo. Tulin avautumaan. (Mitä muutakaa ihmisen kuuluis tehdä puol viideltä aamuyöllä? Nukkua vai? Hah, ei kuulu mun arkeen...)

Kävin K:lla kylässä. Pelattiin jotain korttipeliä, jonka säännöt se opetti. Meillä oli taas vaihteeks ihan hauskaa, naurettiin paljon ja puhuttii ihan typeriä. Käytettii sen koira lenkillä, katottii leffaa... Sitä normaalia.
Sitte ihan yhtäkkiä ilman mitään varotusta, mulle iski sellanen kuuma aalto enkä kuullu mitään. No nii, nyt sitä mennään taas. Iski paniikki. En edes tiedä miks. Kaikki oli hyvin. Siis ihan oikeesti hyvin. Mun ei pitäny miettiä että mitä toi toinen musta ajattelee, tai miten mie pääsen pois jos jotaa tapahtuu. Me pelattiin ja naurettiin ja mulle iski paniikkikohtaus.

Se kohtaus oli lievä - tai ainaki pystyin pitämää sen hyvin piilossa ja rauhotella itteäni jankuttamalla mielessäni, että kaikki on kiinni vaan siitä mitä mun pään sisällä liikkuu.

 
Sen kohtauksen jälkeen mie vielä jäin paikalle, mikä oli yllätys mulle itelleni, koska olin jo suunnitellu millä verukkeella pääsen karkuun. Mutta mie jäin. Ja mietin edelleen, että mikä ihme iski. Ja nyt on huono omatunto siitä, että edes mietin lähtemistä. Miksen mie voinu sanoa K:lle suoraan, että nyt oikeesti tuntuu pahalta, nyt ahdistaa?

Kaikki oli hyvin! Eiks se ole tarpeeks, että mie panikoin aina ku pitää tehdä jotain, tai kokea jotain?!
Pitääkö mun pään hajota niin täydellisesti, että voin huonosti sillon ku ei ole mitään syytä?

Joo moi, en enää edes tiedä mikä mun ongelma on...

Alone in this garden of pain

Nonnih.

Mie mokasin.

Jänistin.

Voi vittu mikä yllätys.

Mulla oli se psykan aika. Oli tarkotus sanoa sille, etten halua lopettaa niitä tapaamisia koska tarviin apua, ja että mulla vaan on helvetinmoinen ongelma puhua asioistani ventovieraalle. Ei se sitte mennykään ihan niin.

Ensin mie meinasin nukkua pommiin. Unihalvaukset oli pitäny hereillä puolet yöstä ja ku aamulla piti päästä sängystä ylös, olin sammuttanu herätyksen ja jatkanu unia. Isän oli tarkotus viedä minut sinne psykalle ja se soitti joskus varttia vaille että missä mie luuraan. Äkkiä vaatteet päälle ja ulos, koska täältä takahikiältä sinne psykalle on ihan liikaa matkaa autollaki.

Myöhästyin vaan sen viis minuuttia, mut psyka oli siinä ajassa jo lähteny ettimää jotaa esitteitä. Se loppujen lopuksi sitte tuli ja pyys minut sisään.

Se ei menny hyvin.

”Ei olla kuukauteen nähty. Mitä kuuluu?” - ”Sitä samaa.” Ei ei ei ei ei!

”Onko ollu paniikkikohtauksia?” - ”Joo.” Tavallista enemmän, tavallista rajumpia. Auta!

”Ahdistaako?” - ”Ei just nyt.” On ahdistanu koko viikon.

”Onko itsetuhosia ajatuksia?” - ”Ei.” Haluun raapii käteni verille ja oksentaa noin neljästi päivässä, lasketaanko se?

Voi vittu että oon niiiin pettyny itteeni tällä hetkellä. Kuinka vaikee on avata suunsa?

Miten mie ikinä saan apua jos en osaa pyytää sitä?

En mie saakaan ja se on ihan mun oma vika, ku oon tämmönen sulkeutunu sanonko mikä. Tuntuu pientä katkeruutta niitä kouluaikojen kiusaajia kohtaan. Ehkä mie en olis tämmönen ihmisraunio ja uskaltaisin puhua ihmisille, jos ne olis ollu hiljaa ja pitäny mielipiteensä itellään...

Mie en ikinä tuu saamaan apua ja mie oon aina tässä tilanteessa.

Your smile made my sun rise

Voi olla vähä siirappinen merkintä, mutta ei saatana, että mie säikähdin eilen...

Isä on tärkein ihminen mun elämässä. Se pysy mun kanssa, ku äiti jätti meidät. Se kasvatti minut. Se on opettanu mulle melkee kaiken mitä tiedän.
Mie harkitsin itsemurhaa yläasteella ihan tosissani. Isä oli ainoa syy siihen, etten tappanu itteäni. Mie tiesin, että mun kuolema olis ollu sille rankka paikka. En mie väitä olevani yli-ihana superihminen jota kaikki rakastaa, mutta tiedän että isä välittää. Se ei olis muuten tehny mun vuoks kaikkia niitä asioita mitä se on tehny. Sellaset asiat vaatii välittämistä.

Joka tapauksessa meidän piti nähdä eilen sillee pikasesti ku sen piti tulla käymää täällä. Sitte siitä ei kuulunukaan mitään, eikä se ilmottanu itestään. Mie en saanu sitä puhelimella kiinni. Kukaan ei tienny siitä. Kukaan ei ollu nähny sitä. Mie olin huolissani, koska se on yleensä aina tavotettavissa.

Illalla jostain uutisista tuli, että täällä lähellä oli hukkunu joku. Tuntomerkeissä sanottiin vaan, että se oli mies ja mun isän ikänen.

Mie en ole aikoihin ollu niin pahassa paniikissa. Mie itkin ja tärisin, vaikka tiesin että todennäkösesti mun isä on täysin kunnossa ja hyvissä voimissa. Tää mies siinä uutisessa oli uponnu heikoilta jäiltä ja mie tiedän, että mun isä tuntee nää vedet ja tajuaa, ettei jää kanna vielä näillä keleillä. Mun isä ei todellakaan lähtis jäälle jollaa autolla. Mie tiesin. Ja silti mie pelästyin ihan vitusti.

Isä sitte otti aamulla yhteyttä. Sen puhelin oli vaan hetkeks joutunu kadoksiin ja se siitä.
Mun teki miel hypätä sen kaulaan ku se ajo pihaan.
En mie kehdannu edes sanoa miten paljo olin säikähtäny.
Tervehin vaan ihan normaalisti, ihan ku mitään ei olis tapahtunu.

On ihmisiä, joiden vanhemmat on kuollu ja ne toivoo, että olis sanonu ne miljoonat mielessä pyörivät asiat ku vielä oli aikaa. Mun isä on elossa ja on paljo, mitä mie halauaisin sanoa.

Enks mie saa kerättyä rohkeutta siihenkään?

The eternity will begin once again in peace

Mie alotin tammikuun ekana päivänä PJ:n. Se on eräänlainen Positive Journal, josta mie taisin kuulla ekaa kertaa jonku englanninkielisen nettipalstan puolelta. Sitä suositeltiin masentuneille ja ahdistuneille ihmisille.

Niitä on erilaisia. Toisiin voi listata joka päivä asiat, joista on kiitollinen. Hyvissä rajoissa siis, ei tartte kirjottaa joka päivä uudestaan että on kiitollinen toimivista jaloista ja näkökyvystä, vaikka onhan noiki tietyst ihan hyviä asioita. Siinä mainitaan vähä maanläheisempiä asioita, esimerkiks jos joku on avannu sulle oven apteekissa, hymyilly ja toivottanu hyvää loppupäivää.

Tää mun PJ on vähä erilainen. Mie kirjotan siihen joka ilta ennen nukkumaanmenoa (tää aika vaihtelee koska mie nukun ihan millon sattuu) hyviä asioita, jotka on tapahtunu päivän aikana. Joskus teksistä tulee lyhyempi ja joskus pidempi, mutta mie yritän saada siihen pituutta vaikka sitte väkisin. Ja se ei ole siis päiväkirja. Mie jätän pois kaikki ne huonot jutut, joista sais tekstiä halutessaan vaikka koko kirjan täyteen. Kirjotan ylös vaan ja ainoastaan hyviä asioita.

Mie oon tosi huono pitämään päiväkirjaa, koska jossaa vaiheessa mie kyllästyn ja tulee kuukausien taukoja. Tohon oon pystyny kirjottamaa nyt joka päivä. Se on hyvää vaihtelua.

Jotkut merkinnät on ”tää ja tää henkilö alotti keskustelun mun kanssa ihan oma-alotteisesti!” ja joskus ne on pelkästään ”syötiin hyvää ruokaa.”

Kaikki päivän hyvät asiat ei tule heti mieleen ja joskus niitä täytyy ettiä. Se on ihan hyvä siinä mielessä, että sillon niihin tulee keskityttyä, eikä päivä tunnukaan enää niin paskalta.

Ei toi tietenkään toimi kaikille, mut musta on välillä tuntunu ihan hyvältä kirjottaa, muistella hyviä asioita ja kattoa jälkeenpäin niitä rivejä ajatellen, että olipas paljo hyvää yhdessä päivässä, ehkä mie jaksan seuraavaanki.

Kokeilkaa, jos vähääkään ootte päiväkirjaihmisiä!

Siitä on ollu hyötyä.

Ainaki toistaseksi.

Follow the madness

Ihan ensin: Täällä on kolme lukijaa, isot kiitokset kaikille tasapuolisesti :') <3

Toisekseen: Tää teksti on ihan sairaan pitkä, vaikka yritin lyhentää sitä. Ja mulla on kamalan huono omatunto siitä että postailen tänne näin usein näin pitkiä tekstejä, mutta ku ei mulla oikeesti ole muutakaan tekemistä. Ihan kiva, jos joku jaksaa lukea siitä huolimatta - ja kommentoidakin saa (:

Tänään mie istuin työvoimatoimiston erikoisosastolla juttelemassa tulevaisuudesta. Toinen työntekijä kysy, että onko mulla huono olo ja myönsin, että olen pienessä paniikissa. Siihen toinen ”joo mie näen ku sun kädet tärisee” ja mie pistin kädet hihoihin piiloon.

”Ootko sie pettyny, ku et päässy (taaskaan) kouluun?” - Joo en ole.

”Ootko miettiny, millon seuraavaks haet ja minne?” - En ole. (Tähän teki miel sanoa, että en jaksa enää yritää ku oon epäonnistunu niin monta kertaa, et haluaisin vaan ryömiä johonki kuoppaan ja kuolla sinne.)

Toinen näistä työntekijöistä ihan selvästi inhoaa minuu. Siitä tuli varmuus ku se tokas (sanasta sanaan) näin: ”Niin no kyllä me ajateltiinkin, ettet sie sinne kouluun pääse ja ettei myö päästä susta eroon.”

Kiva. Kiitos.

Lopulta ne päätti, että ne yrittää ettiä mulle duunipaikkaa lastentarhasta.

Nyökkäsin, ku oon ollu päiväkodeissa ennenki ja ois hyvä päästä pois himasta. Ei nää paniikit lopu ikinä, jos mie eristäydyn kotiin. Toisaalta pidän tota tosi paskana ajatuksena. Mun edellinen työrupeama päiväkodissa meni siihen, että hädin tuskin jaksoin olla siellä sen sopimuskauden loppuun, koska paniikkihäiriö oli pahimmillaan. Menin vähän väliä pukutiloihin piiloon, istuin vessan pöydän alla ja tärisin.

Sitä paitsi ihan niiden pienempien, vaippaikästen lasten kanssa en osaa olla ollenkaan. Sain kuulla siitä viime kerralla, ku yks hoitaja oli ihan tyrmistyny ku kerroin etten ole ikinä vaihtanu vaippoja. Mie olen perheeni ainoa lapsi, mistä mie muka olisin saanu kokemusta jostaa vaippojen vaihdosta, haloo...?

Ja kotona menee taas niin hyvin että voi paska...

Tuttavalla on muuttohommia ja sen koira tuli siks aikaa meille hoitoon. Poikaystävä naljailee mulle aina näinä hetkinä. Mulle se koiran hoitaminen on ihan OK. Jos mie lähden koiran kanssa lenkille ja otan hihnan käteen sanomatta mitään, poikaystävä kommentoi joka tapauksessa ”Itepä olet ton koiran tänne ottanu. Onko nyt kiva lähtä viemään sitä ulos pakkaseen?” Öö, joo...?

Poikaystävä teki läksyjä, kadotti ajantajunsa ja myöhästy koulusta. Se paisko kyniä ja kolikoita lattialle ja raivos sitä, ettei mene nyt sitte ollenkaa kieliopin tunneille. Ihan ku se mun vika olis.

Oon sanonu sille, että toi esineitten paiskominen on ihan vitun pelottavaa. Siis sillon, ku se paskoo ovia ja näppäimistöään tms. Ei joku kynän heittäminen mitään vahinkoa aiheuta, mutta se laukasee paniikkikohtauksia. Koska-se-ahdistaa-että-joku-riehuu-tolla-tavalla.

Sanoin sille tosta lastentarhahommasta. Ilmotin asiasta aika varovasti, koska tiiän mitä mieltä se on. Ja olin ihan oikeessa.

"Sitte sie menet tiskaamaan jotaa paskoja astioita paskojen ihmisten kanssa, jotka nakittaa sulle paskoja pikkuhommia. Sitte sulle tulee paha olla ja mun täytyy pitää susta huolta..."

Ei pidä...

Mie en tiedä miltä musta tuntuu.

Onks kellään tämmösiä ristiriitasia tunteita/ajatuksia/tilanteita?

Mie haluan töihin, mutta mie haluan olla kotona turvassa näkemättä ketään.

Mie rakastan tota miestä ihan hirveesti ja mun elämä olis tosi tyhjää ilman sitä, mut välillä haluisin pakata tavarani ja muuttaa muualle. Sit mie aina pysähdyn miettimään että ei se kannata. Ja miten mie muka yksin pärjäisinkään...

Mie haluaisin auttaa kaikkia, tehdä kaikkea ja saada hirveesti asioita aikaan, mut toisaalta mie en jaksa, mie haluaisin vaan nukkua ja nukkua vähän lisää.

Mie vihaan itteäni ja sitä miltä mie näytän. Mie tiedän, että vihaan oksentelua ja että edellisen aterian oksentaminen ei tee musta missin näköstä. Mutta mulla on alkanu olemaa sellasia... fiiliksiä, että tekis miel. Tuntuu inhottavalta ajatella, että ensin on menny syömään jotain paskaa ja tunkemaan sitä omaan kehoonsa. Siitä haluais vaan päästä eroon, tiiättekö?

Mie tarviin tauon mun omasta elämästä.

Kiitos ja anteeksi ja propsit, jos joku jakso lukea tän.

I'm trying to hold it together

Jee, ensimmäinen positiivinen päivitys sitte viime jääkauden.

Olin tänään puolituttujen ihmisten kanssa. Juotiin kahvit sivistyneesti saman pöydän ääressä, syötiin huonosti leivottua kakkua ja naurettiin lattialla leikkiville koirille ja lapsille. Mie en panikoinu, enkä tuntenu missään vaiheessa sellasta ylitunkevaa ällötystä, vaikka oli huono omatunto siitä että menin syömään just ku on muutenki ahdistanu toi 'tankkaaminen'... Pystyin puhumaan ihmisten kanssa ihan normaalisti.

Toisaalta minuu sanottiin tasapainoseksi ja mukavaksi ihmiseksi.
En tiedä todellakaan tosta ensimmäisestä, mutta oli ihan mukavaa vaihtelua että meni hyvin.

:)

A familiar smile awakes the pain

Ei ehkä pitäis kirjottaa tänne näin usein, mutta nyt on pakko. Ja periaatteessahan mie perustin tän blogin sitä varten, että avautuisin ees jossain, jollain asteella.

Mie oon ihan kauhuissani.
Ahdistaa.
En pysty hengittämään.
Huimaa.
Rintaan sattuu.
Oksettaa.
Itkettää.

Toisin sanoen: Ahdistaa. Ihan. Vitusti.

Paniikki. Tiedossa sosiaalisia tilanteita...
Mun pitäis lähtee kohta hakemaan autoa. Autolla lähteä kaupunkiin ja mennä ottamaan M:st ja N:st parit valokuvat.

Mitä jos mie en saa otettua niitä valokuvia? En mie kehtaa ruveta komentelemaan ihmisiä, että missä asennossa niiden pitää seisoa ja miten niiden täytyy laittaa hiukset ja muuta tommosta. Ja mitä, jos mie panikoin siellä niiden luona? Tuntuu nyt jo siltä, että haluaisin vaan juosta alas parvekkeelta. Entä siellä M:n ja N:n luona? Jos mie paniikissa otan ihan vääränlaiset kuvat, en voi vaan pyytää uusia.

M ja N näkee heti, jos mulla on paniikkikohtaus... Vittu, mie oon vuosia onnistunu pitämään kaikki suojukset ja maskit ylhäällä. Ja sitte mun elämään tulee kaks ihmistä, jotka näkee suoraan mun läpi.

Nää ajomatkat kaupunkiin ja takasin on ainoat rauhalliset hetken, joina saan olla yksin, kuunnella musiikkia ja keskittyä pelkästään ajamiseen. Poikaystävä haluaa nyt iha välttämättä tulla samalla kyydillä kaupunkiin.

Se siitä rauhasta.

Lähden hakemaan autoa ja toivon kädet ristissä, että kaikki menee hyvin, etten pyörry, oksenna tai saa sydänkohtausta.

Disorder, disorder, disorder...

Ahdistaa. Väsyttää. Huimaa.

Poikaystävä pelailee tietokoneella. Se huokailee, puuskahtelee ja murahtelee vähän väliä, ku pelissä joku ei mene niin ku pitäis. Hakkaa näppäimistöä. Kiroilee, paiskoo hiirtä. Siitä tulee todella ahdistunu fiilis. Ihan ku se kohta hyppäis parvekkeelta. Mie istun hiljaa vieressä vaikka tekis miel huutaa sille, että vittuako pelaa jos se tekee siitä noin kiukkusen. Mut en mie sano mitään, koska kohta kaikki on kuitenki taas ihan hyvin.

Mulla oli paniikkikohtaus muutama tunti sitte. Kädet täris, huimas, oli huono olla ja mietin vaan sitä, että huomenna pitää olla sosiaalinen, jaksaa hymyillä ja olla mukava ja esittää, että kaikki on hyvin.

Mun olis tarkotus käydä huomenna ihmisten ilmoilla, koska oon sopinu ottavani valokuvia kahdesta ihmisestä (kuvien tarkotusta en sen enempää jaksa selitää). Olin näiden henkilöiden kanssa aika tiiviisti yhteyksissä, koska olin puol vuotta töissä samassa paikassa niiden kanssa. Jostain syystä tuntuu ihan kammottavalta, että mun pitää mennä kuvaamaan niitä. Mun pitää kertoa niille missä asennoissa niiden täytyy seistä, miten niiden hiukset on ja muuta tommosta. En mie kehtaa.
Joo tajuan iteki, miten naurettavalta tää kuulostaa.

Mikä huomisessa ja näissä kahdessa pelottaa niin paljo?
M tietää, että mulla on paniikkihäiriö. Se on toisaalta hyvä, toisaalta huono juttu... M suhtautuu siihen hyvin ja on auttanu minuu muutaman kerran. Mutta M näkee aina mun läpi. Se näkee jos mun kädet tärisee, se näkee jos mulla on huono olla. Pelottaa huomenna mennä tapaamaan sitä. Jos mie panikoin, se näkee sen. Heti. Hävettää.
Ja N tietää kanssa missä mennään. Se ei ehkä aina huomaa jos mie panikoin, mutta hävettää edes ajatella sitä kertaa, ku istuin raunioina lattialla ja tärisin ja se istu mun edessä huolissaan ja kyseli, oonko kunnossa. Sanoin automaattisesti että olen, mut eihän se sitä uskonu ku mie olin raapinu käteni verille. (Se oli siis vahinko, mie joskus teen semmosta panikoidessani).
Mietin koko ajan vaan sitä, että mitä jos mie huomenna panikoin.
Mitä jos ne huomaa?
Mitä jos ne pitää minuu ihan luuserina?
Mitä jos ne nauraa mulle?
Mitä jos ne heittää minut ulos?
Tai saatana, mitä jos Marsista tulee jättimäisiä ihmissyöjälyijykyniä, jotka sieppaa kaikki ihmiset ja myy kiinalaiseen eläintarhaan?
Toi viiminen MitäJos oli ihan yhtä todennäkönen, ku noi aiemmatki vaihtoehdot...

Yks juttu vielä, vähä edelliseen postaukseen liittyen...
Mie en yleensä ole jaksanu seurata syömishäiriöisten ihmisten blogeja. Ajattelin aina, etten kummiskaan tajua niistä mitään ku ei se asia liity mun elämään ja oon aina ollu vähä ulkona niistä jutuista.
Nyt mie oon alkanu selailemaan sellasia blogeja useamminki. En tiedä mikä mun päässä on vinossa. Mie söin tänään jäätelöä ja siitä tuli niin paha katumusahdistus, ettei tosikaan...

Ihan äsken tänne asuntoon tuli ruoantuoksua. Se tuoksu keitolta, jota äidillä oli tapana tehdä. (Mun vanhemmat on siis eronnu, enkä ole hirveen paljon tekemisissä mun äidin kanssa...) Yhtäkkiä mie muistin mun koko lapsuuden yhdessä sekunissa ja teki miel oksentaa ja hypätä ikkunasta ulos.

Apua. Mie hajoan.

All those beautiful people...

Nyt mie alan seota lopullisesti.
Pakko kirjottaa tänne ihan vaan sen takia, että mulla on paniikkikohtaus. Vittu tekis miel itkeä ja oksentaa ja pyörtyä ja hakata päätä seinään ja apua. Kädet ei sentää tärise enää niin paljo ku äsken. Sillon ei kirjottamisesta tullu mitään.

Joka tapauksessa, asiani oli tämä:
Mie en ole oikee ikinä välittäny mun ulkonäöstä.
Okei, toi oli ihan täyttä paskaa. Tarkotin siis sitä, että oon välittäny siitä ja välitän edelleen, mut yritän aina uskotella itelleni ja muille ettei kiinnosta mitä muut ajattelee. Totta kai kiinnostaa. Kuhan koitan vakuutella olevani sen pinnallisuuden yläpuolella.

Minuu on kiusattu mun ulkonäön takia penskasta asti. En mie ollu lihava tai mitään, mutta mulle tehtiin kakarana leikkaus kasvojen alueelle. Se meni (tietysti) pieleen ja vaikutti aika rajusti mun ulkonäköön. Koulukavereiden oli kiva naljailla siitä aina, ku opettajat ei kuullu. Pari opettajaa kommentoi välillä tyyliin "ootko harkinnu meikkaamista, että saisit noi arvet piiloon?"
Joo en, haist vittu.

Myönnän, koulussa olin sellanen Ei Kiinnosta Jos Ette Tykkää Musta, mutta kotona tuli itkettyä pariki kertaa sitä, että minkä takia opettajatki vihaa sillä tavalla. Oikeesti teki miel raapia naama verille ja hypätä kaivoon. Syvään kaivoon. Mutta siis tarkotan tässä sitä, että painon kanssa mulla ei ole ikinä ollu ongelmia.

Ja nytte...
Mie oon lihonu ihan saatanasti. En varmaan nyt ihan niiiin paljoo, mutta siis siltä se tuntuu. Mie vaan huomasin sen yks päivä. Mie oon alkanu miettimää mitä syön ja miten liikun. Oon miettiny pitäiskö alkaa laskea kaloreita ja ties mitä... Ja oon muutenki huomannu mun ajattelutavassa sellasia oireita, mistä pitäis ehkä huolestua.

Huoh. Siinä taas yks asia, mistä en varmasti uskalla puhua psykalle, vaikka pitäis. Ehkä. Kai.

Apua.
Oon eksyksissä.

Make me believe to you

Tää on melko pitkä henkilökohtanen teksti, eikä välttämättä kiinnosta ketään. Pitää vaan purkaa tää turhautuminen johonkii.

Pitäis lähteä K:n ja sen koiran kanssa lenkille. Tuolla sataa. K ei ole soittanu, vaikka se lupas. Mie alan panikoida.

K on ollu mun elämässä kouluajoista asti. Sitä naista vois kutsuu mun parhaaks kaveriks. Me riidellään vähän väliä, mutta aina tulee myös sovittua. K on todella tärkeä, mutta toisaalta en tiedä miten kauan jaksan sitä säätöä mitä meijän ystävyys tuottaa. Välillä se sattuu. Eihän ystävyyden pitäis sattua?

Meillä on usein todella hauskaa yhdessä. Sitäki kiusattiin koulussa. Silläkin on huono itsetunto. Sitäki ahdistaa. Aina välillä. Meillä on jonku verran yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Välillä käyn siellä kahvilla. Välillä käydään kävelyllä. Jos sillä on murheita, se kertoo niistä mulle.

Välillä sen ystävät ottaa siihen yhteyttä. Ne käy baareissa, risteilyillä ja festareilla, tekee niitä hauskoja asioita. Sillon K ei pidä yhteyttä minuun. Joskus se tulee takasin ja kertoo miten hauskaa niillä on ollu. Mie kuuntelen ja nauran aina niissä kohdissa missä pitää, vaikka mun tekis mieli huutaa ”etkö tajua, että minuun sattuu kuulla?!”

Mie en ole ikinä ollu noiden sosiaalisten reissujen ystävä ja on ihan kiva olla poissa niistä. Mut toisaalta mie olen kateellinen. Mun pitäis olla ilonen sen puolesta.

Mutta mie oon kateellinen. Mie olen ihmishirviö.

Yritin kerran viettää iltaa K:n ja sen ystävien kanssa. Istuin sohvalla yksin, ku ne veti kännejä ja naureskeli sisäpiirinvitseille, mistä en tajunnu mitään. Ne puhu ihan ku mie olisin ollu joku huonekalu.

Sillä kerralla keksin naurettavan tekosyyn ja lähdin kotiin. Karkuun. Myöhemmin K soitti mulle ympäripäissään. Ne olis tarvinnu kyydin kapakkaan. En lähteny. K löi mulle luurin korvaan.

Mie järkytyin miten erilainen K oli siinä seurassa. Esittääkö se jotain muuta ku mitä se oikeesti on? Ja kummassa porukassa se on luonnollinen? Niiden, vai mun kanssa?

K vakuuttelee, että se luottaa muhun ja että mie olen sen paras ystävä. Se kuulemma kertoo mulle asioita, joista ei puhu muille. Mie en pysty puhumaan sille mistään. Mie oon sulkeutunu, enkä luota siihen täysin vaikka ollaan tunnettu 10 vuotta. Ajattelen vaan, ettei sitä kiinnosta. Jos mie jäisin auton alle, ei se sais tietää ku ehkä joskus viikon päästä. Tuliskohan se edes hautajaisiin?

Välillä K unohtaa minut. Monesti ollaan sovittu jostain, mutta sen tapoihin kuuluu tehdä oharit ja jättää tulematta. Pahinta on se, ettei se koskaan ilmota. Parina kertana ollaan käyty jossain ja se on sanonu, etten saa merkitä sitä minnekään facebookin päivitykseen, koska se on luvannu olla jonku toisen kanssa, muttei jaksa nähdä tätä henkilöä. Sillon mie mietin, kuinka monta kertaa se on mulle tehny niin? Kuinka monesti se on väittäny olevansa muualla tai kipeenä ja oikeesti menny jonku toisen kanssa johonki?

Mie en luota siihen ihmiseen niin hyvin ku pitäis. Välillä tuntuu, etten tunne sitä ollenkaan. Mutta mie tarviin sitä. Mie haluun pitää sen mun elämässä, vaikka se kohtelis huonosti. Mie haluun pitää sen mun lähellä, vaikka se tekis mitä. Se on ainoa ihminen, joka ehkä tietää miltä musta tuntuu.

Ja miks mie huijaan itteäni?! Mie en puhu mun tunteista ihmiselle, jonka oon tuntenu 10 vuotta. Miks mie kuvittelen, että voisin puhua kaikkein raskaimmista asioista psykalle, jota en tunne ollenkaan ja jonka näkeminenki saa mun olon kiusaantuneeksi?

Sori, meni aika henkilökohtaseksi. Mut oli pakko kirjottaa jotain, jonnekin.

Olisin voinu ehkä kirjottaa tän K:lle ja sanoa, että sattuu. Että pelottaa menettää se.

Se vetäis herneet nenään, eikä puhuis mulle enää ikinä.

Feels I was born just to die here

Tiedän, että tänne on tullu kirjoteltua vähän tarpeettoman usein. Pakko tulla vinkumaan uudestaan, vaikka edellinen päivitys tais olla viime yönä. Ahdistaa ihan liikaa ja parempi kirjottaa sen sijaan, että tekis jotain typerää.

Sitä ennen: Tervetulotoivotukset ensimmäiselle lukijalle :) Mukava tietää, että joku jaksaa lukea mun höpötyksiä...

Asiaan. Koska eilen iski loppumaton tylsyyskohtaus, mie yritin lähteä kävelylle. Oli tarkotus lähteä jonneki todella kauas, koska joskus käveleminen vaan on niin rentouttavaa. Pääsin läheiselle joelle. Siellä maailma alko pyöriä silmissä ja mun oli pakko kyykistyä keskelle jalkakäytävää. Olin ihan varma, että taju lähtee siinä paikassa.

Ketään ei kiinnostanu. Toisaalta hyvä, koska olis ollu ihan äärimmäisen kiusallista, jos joku mummeli olis tullu kyselemään. Toisaalta taas tuntu ihan vitun pahalta, että mie puoliks makaan siinä ja autot vaan ajo ohi. Jos mie olisin lyyhistyny siihen, kuinka kauan olis kestäny ennen ku joku olis tullu auttamaan?
Sitte ku olo parani, hoipertelin läheiselle bussipysäkille ja tulin dösällä kotiin. Pysäkiltä kotitalolle oli matkaa muutamia satoja metrejä ja oli tekemistä, että pääsin kunnialla himaan. Nukuin kotona pari tuntia ja kaikki oli OK.

Tänään sitten joskus aamuseittemältä poikaystävä lähti käymään kaupassa. Mie nousin sohvalta hakemaan yhtä kirjaa ja putosin suorilta jaloilta lattialle. Meinasin pyörtyä. Nojasin seinään, tuijotin lattiaa ja mietin että mitähän vittua just tapahtu.
Menin sohvalle ja yritin pysyä makuulla, koska maailma heilu ihan vitusti silmissä. Sitte iski paniikki, koska oli huono olla ja sehän tietenki vaan pahens tilannetta ja huimas entistä enemmän.
Poikaystävä tuli kotiin ja näytti selvästi kiukkuselta siitä, että olin niin apaattinen. "Mie suunnittelin tän päivän ruoan ja sie sanot, ettei sulla ole ruokahalua? Pitääks mun lähtä viemään sinuu jonneki vitun terveyskeskukseen?"
Öö kiitos vaan. Ja ei pidä. Sulla ei ole edes ajokorttia. Eikä kyllä autoakaan sen puoleen. Anteeks, etten jaksa nousta ja tulla seuraks keittiöön. Anteeks, etten halua syödä, koska ruoan ajatteleminenki saa vatsan kääntymää ympäri.
Anteeks, että oon olemassa. En haluais olla.
Anteeks, että oon heikko. En haluais olla.
Anteeks, että oon sairas paska. En haluais olla.
Vihaan itteäni.

Nyt kyhjötän sohvalla kahden peiton alla kahden tyynyn kanssa, kattelen sarjoja tietokoneelta ja yritän olla ajattelematta mitään. Kaikki on OK niin kauan, ku en ole liian kauaa aikaa pystyasennossa.
Tekis miel vaikkapa tekstata parille suhteellisen läheiselle ihmiselle. Ihan vaan siks, ku tunnen itteni eksyneeks ja pelokkaaks ja haluaisin vaan puhua jollekulle. Sitte tajuan, ettei mulla ole ketään. Ei ainakaan ketään sellasta henkilöä, ketä kehtaisin häiritä...

Ja mun lääkäriä kiinnostaa tää ihan vi-tus-ti. Mulle tehtiin perustutkimukset joku aika sitte ja ku niissä ei ilmenny mitään, juttu jäi siihen. "Kyllä sie voit tutkituttaa ittes vähän paremmin, mutta se sitte maksaa koska sitä ei kaupunki korvaa. Muutama satanen siihen menee." Sori, ei ole varaa selvittää mikä mussa on vialla. Mie oonki ihan terve, hei hei!

Puolet tästä ongelmasta johtuu mun omasta päästä. Siis jos pikkasen huippaa, ei sitä tarttis tällä tavalla säikähtää. Mutta sitte mie ahdistun ja sehän vaan pahentaa tilannetta, tulee entistä huonompi olo ja oon ihan varma, että nyt mie kuolen.
Pelottavinta tässä on se, että se "mie kuolen" -ajatus ei loppupeleissä tunnu pahalta. Ainaki pääsis eroon kaikesta paskasta. Ja jos mie kuolisin vaikkapa sydänkohtaukseen, se ei tavallaan olis 'mun vika', jos tiiätte mitä tarkotan. Se ei olis itsemurha. Se vaan tapahtuis. Onnekas yhteensattuma tai jotain.

Nyt ei tule tän selvempää ajatusta.

In this world we have to give

Ihan pikainen päivitys siitä, miten ärsyttävää työnhaku osaa olla. Sosiaalitoimisto hönkii niskaan. Ne käskee ettimään koulua, ne käskee ettimään töitä. Kouluun en (taaskaan) tullu valituksi, joten etin sitte töitä. Huonolla menestyksellä.

Ihan ensin vapaista työpaikoista karsitaan luonnollisesti pois ne, mitkä on toisella paikkakunnalla. Täällä peräkylällä työpaikkoja onki vaan kourallinen. Sitten siitä kourallisesta yliviivataan ne, mihin tarvii koulutuksen. Koulutustahan mulla ei ole. Sitte karsitaan pois ne, minne tarvitaan kokemusta alalta. Miten mie voisin saada työkokemusta mistään, ku en saa töitä? Lopuksi jäljelle jää lehdenjakajan, siivoojan ja tiskarin työt. Kappas, kaikkiin vaatimuksena auto. Arvatkaa, onko työttömällä ja rahattomalla varaa ylläpitää omaa autoa? Hmm... Ei. Viimisetki paikat kaatuu siihen, ettei mulla ole työturvallisuuskorttia tai hygieniapassia.

Pikkasen masentaa. Ahdistaa. Mie olen edelleen jumissa kotona. Mulla ei ole mitään syytä nousta aamulla. Haluaisin vaan, että musta olis jotain hyötyä! Mie en tänäänkään saanu mitään aikaseksi. Istuin kotona ja masennuin.
Nyt vaan odottamaan, että tulee uusia paikkoja.
Sitte käyn neki läpi ja parin tunnin jälkeen tajuan, ettei siellä ole mitään mihin mie pystyisin.
Sitte sossutoimistoon jatkohakemukset, ihan vaan jotta saan kuulla, että olen laiska koska en "etsi töitä aktiivisesti koska jos ettisit, olisit jo töissä, ei susta oikeesti taida olla mihinkään".

Hiding inside the flames

Mie en oikee tiedä mitä mun päässä liikkuu.

Päätin muutama päivä sitte, että sanoisin psykalle suoraan mitä ajattelen. Menisin sisään ja latoisin tulemaan, että "joo kaikki menee päin helvettiä, mutta en vaan kehtaa ikinä puhua sulle".

Ehkä se osais auttaa, jos mie avautuisin pikkasen. Tai ainaki se osais kysellä enemmän niinä hetkinä, millon en saa omaa suutani auki. Ehkä se tajuais että mie valehtelen, ku vastaan siihen sen normikysymykseen "Mitä kuuluu?" että "Hyvää kuuluu, kiitos." Ehkä se osais sit kysyä, että "Joo, mutta mitä sulle oikeesti kuuluu?"

Joo tiedän, että oon ihan kamala ihminen ku odotan että multa kysytään mikä on pielessä, tai että minut johdatellaan oikeeseen suuntaan sen sijaan, että sanoisin suoraan rehellisesti mikä mättää. Mut mie en vaan saa suutani auki sillon ku pitäis.

Joka tapauksessa huomenna oli tarkotus soittaa ja pyytää, olisko mahdollista saada siirrettyä sitä psykan aikaa vähä lähemmäks siltä varalta, että jänistän jos joudun odottamaan liian kauan. Tänään mie tajusin, etten tuu soittamaan sinne. Pelkkä ajatuski saa kädet tärisemään ja sydämen pysähtymään. Eli mie ootan kiltisti sitä psykan aikaa, menen sisään, sanon "hyvää kuuluu kiitos" ja marssin ulos yhtä rikkinäisenä ku mennessäniki. Niiku tavallisesti.
Kohta tulee se päivä, jona psyka sanoo "sulla on kaikki hyvin, älä tule tänne enää". Kaikki hyvin? Vaan sen perusteella, että sanon asioiden olevan niin? Haloo, eiks ammattilaisia kouluteta munkaltasten ihmisten (valehtelijoiden/pelkureiden) varalle? Eiks niille kerrota, miten nähdä valheiden läpi?

Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Ehkä mie pelkään eniten sitä, että kerron kaiken ja psyka toteaa: "Voi voi. Mites sinuu vois auttaa?" Se nimittäin on kysyny ton saman kysymyksen aikasemminki. Vastasin "en tiedä" ja mietin mielessäni "vittu sinähän se ammattilainen olet. Jos tietäisin, en istuis tässä!"

Mie haluun apua. Mie haluan mun pään kuntoon. Mut se ei onnistu, jos mie en osaa yhtään tulla vastaan. Mie tiedän sen. Mutta siltikään mie en puhu.

Olis ihan nice, jos joku osais lukee mun ajatuksia.

I'll be there by your side

Nonnih. Tässä tulee sitte ensimmäinen varsinainen kiukku-masennus-itsesääli-päivitys...

Nyt voisin mainita, kuinka masentavaa on tajuta (taas, voi miksen ota opikseni) olevansa ainoa kuka pitää yhteyttä.
Mie en ole kamalan sosiaalinen, enkä luota ihmisiin helposti. Mut jos mie tutustun mukavaan ja luotettavaan ihmiseen, mie yritän pitää sen mun elämässä. Tässä vaan aina tuppaa käymään niin, että mie olen se, kuka kirjottelee facebookiin "mitä kuuluu?" ja toinen vastaa. Jos vastaa. Sittenki mulle tulee todella kiusaantunu olo, koska vastaukset on luokkaa "mulle kuuluu hyvää, kiitos kysymästä!" enkä mie tiedä miten sitä keskustelua vois jatkaa. Mitä siihen voi sanoa? "Hyvä."

Yleensä ihmiset ottaa yhteyttä vaan sillon ku ne tarvii jotain. Viimeeks tuttu (josta ei ollu kuulunu mitään pitkään aikaan) laitto viestiä keskellä yötä, koska se tarvi kyydin toiselle paikkakunnalle. Musta tuli yhtäkkiä kaikkien kaveri sen jälkeen, ku sain ajokortin kouraan. En lähteny. En todellakaan halua kuskata puoltuttua toiselle puolelle Suomea aivan tuntemattomaan paikkaan.

En muista millon viimeeks joku olis alottanu keskustelun ja kysyny, miten mulla menee. En tiedä miks. Siinä on kaks vaihtoehtoa: Joko ihmiset aina vaan unohtaa minut, tai sitte ne ei välitä. Enkä mie halua tietää kummasta on kysymys. En tiedä kumpi vaihtoehto on pahempi.
Välillä tekis miel olla hiljaa ja jättää kysymättä. Kattoa kuinka kauan aikaa kuluu, ennen ku joku muistaa, että mie oon olemassa. Mut siinä on se pelko, ettei ihmisistä kuulu mitään enää ikinä. Sitte ne luisuu pois mun elämästä kokonaan ja se on sitte ihan mun omaa syytä.
Mie yritän pitää ihmisiin yhteyttä, muistuttaa niitä että mie välitän. Huolimatta siitä, etten halua olla liian lähellä. Mie luulin, että voisin odottaa ihmisiltä samaa.

Tää on vähä tämmöstä, ku pitäis olla nukkumassa mutta jää koneelle. Mie en saa unta, vaikka yrittäisin. Jonku pitäis varmaan tulla huitasemaa paistinpannulla päähän, että sammahtaisin, enkä miettis typeriä.

Where do you aim?

Päätin perustaa blogin siinä toivossa, että se auttais pitämään omaa päätä kunnossa. Tää blogi ei poikkea mitenkään muista samanlaisista. Täällä tulee olemaan paljon henkilökohtasia asioita. Joskus tulee ilosempia merkintöjä, joskus surullisempia. Tää kertoo mun elämästä siinä kulmassa, ku missä mie sen näen. Saa vapaasti kommentoida ja seurata (:

Ensin vähä taustatietoa, jotta tiedätte mistä tässä kaikessa on kysymys...

Mulla on paniikkihäiriö, masennus, sydänvaivoja ja uniongelmia. Viiltelin ennen, mutta siitä on jo vuosia. Lopetin, koska siitä oli enemmän haittaa ku hyötyä enkä enää uskonu ihmisten puheita siitä, että mun kuuluu satuttaa itteäni. En saa nukuttua (lähinnä unihalvauksen ja painajaisten takia). Käyn erilaisissa virastoissa, säännöllisesti lääkärillä ja sairaanhoitajalla, joka yrittää epätoivosesti selvittää mikä mun ongelma on. Mulle määrättiin lääkkeet, jotka lopetettiin tehottomina. Ne teki musta täyden zombin, eikä auttanu millään tavalla.

Mie en opiskele, enkä käy tällä hetkellä töissäkään. Toivon, että paniikkihäiriö antais sen verran myöten, että voisin tehdä elämälleni jotain. Ei kukaan halua töihin ihmistä, joka panikoi jos joku tulee puhumaan. Mie olen aina ollu jännittäjä, mutta muistan ne ajat, ku pystyin lähtemään pois kotoa ilman mitään ennakkoluuloja.

Ala- ja yläaste oli mulle ihan yhtä helvettiä. Kiusaaminen oli henkistä ja fyysistä. Minuu haukuttiin, syrjittiin, väheksyttiin, tönittiin, hakattiin ja potkittiin. Mun päälle heitettiin hiekkaa, kiviä, lunta, ruokaa ja tavaroita. Mun päälle syljettiin ja mun tavaroita, sekä vaatteita varastettiin. Ihmiset muistutti joka päivä mikä kaikki mussa oli vialla ja sano, että mun pitäis kuolla pois. Opettajista ei ollu apua. Niillä ei ollu voimaa tehdä mitään. Pari opettajaa vois jopa lukea näihin kiusaajiin.

Paniikkihäiriö alko yläasteella, todennäköisesti kiusaamisen seurauksena. Sillon mie en vielä tienny mistä oli kyse. Ihmettelin vaan, miks joka päivä pyörryttää, sydän hakkaa ja on huono olla.

Paniikkikohtaukset rajottaa elämää eniten. Mie tiedän millaselta tää kuulostaa, mutta joskus pelkkä kaupassa käynti tai puhelimessa puhelimen tuntuu mahdottomalta. Mie saan paniikkikohtauksia kotona, kaupassa, bussissa, kaverin seurassa, sekä tuntemattomien ja tuttujen ihmisten kanssa. Jos mie saan jonku tehtävän, mie pelkään mokaavani huolimatta siitä kuinka yksinkertanen juttu olis kyseessä.

Psykalla ei ole mitään tietoa siitä, mikä minuu vaivaa. Mie en syytä sitä. Ongelma on siinä, etten mie kerro sille mitään. Se kysyy mitä kuuluu ja mie vastaan ”ihan hyvää” tai ”sitä samaa”, vaikka tekis miel itkeä, huutaa ja hyppiä seinille. Siinä on yks tän blogin tarkotuksista. Ehkä mie opin avautumaan.

Tässä tuli varmaan tärkeimmät asiat nyt alkuun. Mie tulen käyttämään tätä blogia oman pahan olon purkuun ja ehkä pienten hyvien hetkien jakamiseen. Mulla on tapana kirjottaa paljon sanoja, mutta vähän asiaa, so beware! Kommentit on tietysti tervetulleita ja vastaan, jos sellasia sattuu ilmaantumaan.