I scream without a sound

Pakko kirjottaa, koska sekoan ihan just. Ensinnäki, mie vihaan oksennustautia yli kaiken. Oksentaminen on sellanen asia, mitä kammoan ihan sairaasti. Nyt ton paniikin takia on huono olo ja mielessä käy se vaihtoehto, että mitäs jos mie oonki nyt saanu sen helvetin oksennustaudin, joka pyörii täällä päin. Tiiän, että kuulostaa tyhmältä. Se nyt vaan on sellanen asia mitä mie pelkään.

Mielessä käy kaikki maholliset kauhuvaihtoehdot.
Mitä jos mie oksennan?
Mitä jos mie pyörryn?
Mitä jos mie oonki vaan sairas?
Mitä jos mie sorrun viiltelemään tän takia?!
Mitä jos mun sydän antaa periks?

Oikeesti mitä vittua mie teen?
Muuta ku viiltelen. Oh God en haluu alottaa sitä taas.
Mut toisaalta se vaikuttais olevan ainoa asia, mikä saa ajatukset muualle tästä.

Pakko hakee ne lääkkeet sitte, ku saan joskus rahaa. Ne ei vaikuta ainakaa kahteen viikkoon, mut ihan mitä tahansa, että saan nää paniikit pois. Mun pää ei enää kestä.

"Jos sulla on paniikkihäiriö, keksi aina pakotie kaikkiin paikkoihin minne joudut menemään."
Mie olen kotona, elän omaa elämääni. Miten mie saan siitä pakotien? Muuten ku kuolemalla?

Soon it will be too late

Mie oon rikki.
En mie muutakaa sanaa enää keksi. Mie oon kaukana siitä millanen ihmisen pitäis olla. Mie oon ku joku raunio siitä, millanen mun pitäis olla.

Mie oon saanu paniikkikohtauksen tän viikon jokaisena päivänä. En vaan pientä kohtausta, vaan pahempia.
Mie oon ajatellu viiltelyä useammin ku kahteen vuoteen. Saattaa olla, että alotan sen uudestaan. Ainaki pelottavasti tuntuu siltä. Jos siitä ei jäis jälkiä ja jos vanhatki jäljet ei ärsyttäis tarpeeks, varmaan tekisin niin paljo useammin.
Se kipu tuntuu oikeutetulta. Se veri on jotenki tuttu tunne, ku se valuu kättä pitkin. Ja se jälkeenpäin tykyttävä kipu tuntuu jollaa sairaalla tavalla hyvältä. Sillon tietää, että on rankassu itteään just niin ku pitääki.

Viime yönä en nukkunu ollenkaan. Sain unihalvauskohtauksen heti ku yritin nukahtaa ja loppuyön mie istuin ja koomasin pöydän ääressä tuijottamassa seinää. Koko yö meni ahdistuksen kanssa, tärisin nurkassa ja tuijotin seinää. Välillä ajattelin käydä kävelyllä läheisessä venerannassa, mutta liian pitkän matkan kävely alko aina heittämää silmissä.

Mie kävin sitte päivällä kattomassa M:ää ja N:ää niiden työpaikalla. (Se on ihan OK, ne on yksityisyrittäjiä ja niiden työ on sellasta, että siellä niiden liiketilassa lappaa porukkaa vähän väliä. Ne ei oikeen ikinä ehdi käydä missään, joten niiden tutut käy sitten siellä moikkaamassa niitä).

Mie hain iskältä auton ja sillä oli joku hinku jäädä juttelemaan. Mie seisoin jalka puoliksi autossa ja halusin vaan päästä pois. Sitte ku iskä lopulta lähti, mie istuin muutaman minuutin autossa rauhottumassa. Oli yksinkertasesti niin karmea olo, etten uskaltanu lähteä ajamaan. Automatka M:n ja N:n luokse kestää noin vartin. Sinä aikana pysähdyin kahdesti pysäkille, koska oli liian paha olo, että olis uskaltanu jatkaa.

Ku mie pääsin perille, M:llä ja N:llä oli just asiakas. Mie menin takahuoneeseen juomaan vettä, istuin penkille ja tärisin siellä. Asiakas lähti ja N huuteli mulle jotain. Mie en kuullu, ennen ku se tuli siihen takahuoneen kynnykselle.

Mie olin siellä neljä tuntia, mikä oli henkilökohtanen ennätys. Sinä aikana oli hyviä ja huonoja hetkiä. Juttelin N:n ja M:n kanssa. M:n kanssa lähinnä paniikkihäiriöstä. Välillä kävin N:n kanssa tupakalla ja juteltiin niitä näitä. Muutamaan otteeseen iski pahempi paniikki ja teki miel pyörtyä, oksentaa tai itkeä. Ja mie itken todella harvoin. Nyt oli sellanen olo, että olis tehny miel romahtaa henkisesti siinä paikassa.
Mie luotan M:ään. Se on hieno mies ja auttanu minuu usein, Se ymmärtää paniikeista aika paljon ja osaa käsitellä paniikkihäiriöisiä ihmisiä. Joskus tekis miel vaan itkeä kunnolla sen olkaa vasten ja purkaa kaikki. Mut enhän mie osaa purkaa edes psykalle (jonka muuten nään ens viikolla). Mie oon sulkeutunu paska, minkäs teet.

Mie en tiedä miten mie jatkan mun elämää.
Mie en tiedä miten musta tulis kokonainen, normaali ihminen.

A wolf will betray a lamb

Ahdistaa.

Eka vähä pohjatietoa: asun tällä hetkellä virallisesti isän kanssa. Tosiasiassa olen 24/7 poikaystävän kämpillä, eli käytännössä katsoen asutaan yhdessä. En voi muuttaa kirjoja tänne, koska isältä menee kämppä alta jos muutan pois. Sossut ei maksa sille vuokra-avustuksia kaksioon, jos se on yksin. Mutten halua että se joutuu muuttamaan, koska se talo on hyvällä paikalla ja siinä on sellanen pajatila, jossa iskä pystyy tekemään kaikki sen remonttihommat.

Tällä hetkellä on sellanen olo, että tekis mieli muuttaa yksin kaikesta huolimatta.

Mie en tiedä mitä mun pitäis tehdä itteni kanssa. Kiusaamiskokemukset teki musta ihmisen, joka viihtyy yksin, omassa rauhassaan, eikä saa mitään tehtyä jos joku hönkii olan yli. Jos joku kyöhnää liikaa vieressä, mun pinna palaa aika nopeesti.

Pitkä tarina lyhyesti, koska alkaa ahistaa jos selitän liikaa:
Oon maailman huonoin tyttöystävä. Tiedän, että parisuhteeseen pitää panostaa ja toista ihmistä pitää huomioida. MUTTA ihan totta, mie en jaksa olla koko ajan sosiaalinen ja seurallinen. Mie viihdyn yksin enemmän, ku mun poikaystävä. Mie en jaksa olla koko ajan tekemässä kaikkea yhdessä. Mun pää hajoaa tämmösestä.
Oon yrittäny selittää tätä poikaystävälle ja tiedän, että oon ihan hirvee ihminen ku en huomioi sitä niin paljo ku se haluais. Mut oikeesti mie tunnen itteni häkkiin suljetuks eläimeks, jos pitää koko ajan tehdä jotain yhdessä.
Tajuan, että tää tuntuu pahalta poikaystävästä. Tätä on jatkunu jo pitkään ja oon yrittäny olla seurallisempi. Nyt alkaa tulla raja vastaan ja musta tuntuu, että jos joku pistää meijän suhteen karille, se on tämä. Ja jos mie jostain syystä alotan viiltelyn uudelleen, ni se on tämä. Tekis miel vaan satuttaa itteään, ihan vaan siks että oon huono ihminen. Saatana.

Mie en taida luonteeltani sopia seurustelukumppaniks.

Ja lupauduin taas hoitamaa yhden ihmisen koiraa viikonlopun, jotta se saa huilia. Toi koira on siis sellanen, että tietystä syystä sen kanssa pitää olla melkee koko ajan. Tää ihminen otti maanantaina koiran takas, mut se myös tuli mulle takasin saman tien, koska tän tyypin piti lähtä hoitamaa muutama asia, eikä se tienny kuinka kauan sillä menee. Nyt se sitte on ryyppäämässä ja koira on mulla ties kuinka kauan. Ahdistaa ku pitäis hoitaa iteki asioita, mutten tiedä kuinka kauan oon 'jumissa' ton koiran kanssa.

Miksen vaan vittu osaa sanoa 'ei'?!

Stone cold

Viime yö oli vähä liian vaikea.
Sorruin viiltelemään kahden vuoden tauon jälkeen. Tein vaan kaks jälkeä ja neki on syvyydeltään vaan sellasia, että just tuli verta, mutta ärsyttää silti. Kaks pitkää vuotta pystyin kääntämää ajatukset muualle, jos tuli sellanen olo että olis halunnu leikellä kättä. Ja nyt se päätty tohon.

Ehkä mie voisin psykalle mainita.
Tai sitte en.
En tiedä.

Kerran mie sanoin sille, että olin viiltäny kättä tapaamista edeltävänä yönä. Se ei sanonu siihen mitään, katto vaan tuimasti. Ei kysyny miksi, ei kommentoinu mitenkään. Ei edes kieltäny tekemästä sitä toiste.

Saas nähdä.

Beat me to the ground (Osa 2)

Mie aloin aiemmin selittää mun kokemasta kiusaamisesta. Kerroin siitä, miten minuu kiusattii mun ulkonäön takia ku olin päiväkoti-ikänen. Kerroin siitäki, miten se vaikutti mun taipumukseen peittää mun kasvot ja eristäytyä.

Voisin kertoo seuraavaks ala-asteesta, vaikka se ei ollu läheskään niin pahaa aikaa, ku yläaste.

Ala-asteella kiusaaminen oli ulkopuolelle jättämistä, haukkumista, väheksymistä ja juorujen levittämistä. Tönimistä ja potkimista.

Jotkut pojista seuras kotimatkalla, heitti minut ojaan muutamaan kertaan ja levitti mun repun sisällön keskelle tietä. Opettaja yritti varovasti puuttua asiaan, mut siitä ei tullu mitään, joten sillon mie asetuin ekaa kertaa kiusaajia vastaan. Kampitin molemmat pojat sinne ojaan minne mie yleensä lensin ja ne jätti minut rauhaan. En ole siitä ylpeä, mutta se autto ja nää henkilöt ei enää koskenu minuu.

Eli ala-aste alko siitä, että olin valmiiks oudoksi leimattu. Vaikka mie olin ekalla luokalla jo suhteellisen normaalin näkönen, monet koulussa oli ollu samassa päiväkodissa ja ties kertoa mun ulkonäön poikkeamasta eteenpäin. Niillä oli tarhassa otettuja ryhmäkuvia mukana ja PAM, parissa viikossa koko koulu ties millanen kummajainen mie olin ollu. Ja yhä useempi kiusas minuu sen takia.

Ala-asteella lapset oli jakautunu ryhmiin sukupuolen perusteella. Mie en sopinu kumpaakaa. Pojat kiusas ja tytöt puhu vaan niistä hienoista vaatteista, mitä vanhemmat oli ostanu. (Mie en tullu mitenkään hirveen rikkaasta perheestä ja mulla oli päällä ne vaatteet mitkä kaapista löyty). Lisäks monet tytöt ja pojat tuns toisensa ja useemmat oli sukuaki keskenään.

Mie olin siinä tyttöjen porukassa niiku kaikki muutki tytöt, mut ei se ikinä toiminu. En mie osannu puhua niiden kanssa mistään. Sitte ku oltiin jossain kolmannella luokalla, tytöt alko tekemään tanssiesityksiä. Mallia ne otti Shakirasta ja Madonnasta, niin tanssiliikkeisiin ku pukeutumiseenki. Mie en oikee niillä vanhoilla vaatteillani sopinu joukkoon, lisäks ne kaikki liikkeet oli jotenki tosi nöyryyttävän olosia. Seksistisiä.

Mie yritin kyllä pari kertaa mennä mukaan, ku joku likoista kutsu kaikki luokkansa tytöt (jopa minut) synttäreilleen. Ne synttärit oli sellaset, mistä luovuin aika äkkiä. Kaikilla oli aina hurjasti lahjoja, joku konditorian tekemä kakku, kamalasti vieraita ja niin edespäin. Kaikki toi aina hienoja ja kalliita lahjoja, mie yleensä jotain mitä olin ite tehny, mikä oli tietysti hurjan säälittävää. Okei tietyst sellanen lyttääminen tuntu pahalta, ku olin yrittäny käyttää aikaa ja vaivaa lahjan tekemiseen, vaikke ollu rahaa vaan marssia kauppaan ja ostaa sitä.

Jo sillon tytöillä oli tapana puhua siitä, kehen ne oli ihastunu miltäki luokalta, millasia kampauksia ne osaa tehdä ja kuka on jo opetellu meikkaamaan. Tähän väliin voin sanoa, että mun oikea äiti lähti ku mie olin niin pieni etten osannu ees kävellä. Mulla oli kasvattiäiti, mut se nyt oli mitä oli... Mulla ei koskaan ollu ketään, kuka olis opettanu noita niinsanottuja tyttöjen juttuja. Eli ku tuli puhetta meikkaamisesta ja muusta, mie olin ihan vitun pihalla. Ja oon vähä vieläki.

Ala-asteella mie tapasin K:n, ku se siirty meijän luokalle. K:lla oli alusta asti ylipainoa. Se ei mitenkään päässy näiden 'muodikkaiden' ja poikien perässä juoksevien likkojen piireihin. Alettii sitte hengailemaan yhdessä. Meitä molempia kiusattiin. Me oltiin naurettavia ja lapsellisia. Muut oli olevinaan niin vitun aikuisia. Mut meillä oli hauskaa.

Voin nyt nopeesti mainita, että meijän kanssa tuli kolmanneksi yks likka, joka pyöri meidän kanssa pari vuotta. Myöhemmin se rupes meikkaamaan, pukeutumaan viimisimmän muodin mukasesti ja iskemään kaikkia ympärillä pyöriviä kakslahkeisia ja se jäi sitte siihen. Siitä tyypistä tuskin kerron enempää. Yritän vaan unohtaa sen. Lyhyesti: sitä kiusattiin ja me autettiin sitä. Sitte ku minuu ja K:ta kiusattiin, se kääns selkänsä ja meni mukaan niiden kiusaajien porukkaan. Se tuntu niin helvetin pahalta, etten viitti ajatella koko ihmistä. En syytä sitä, ymmärrän miksei se uskaltanu asettua niitä kiusaajia vastaan. Mutta vituttaa silti.

Oli vähä liian pitkä postaus, jossa on liian vähän sisältöä. Mut täl kertaa meni näin.

 

I'm not ready to die

Pakko avautua jossain. Ahdistaa tää päivä ihan liikaa.
Viiltelin vuosia sitten. Tuntu hyvältä antaa itelleen rangaistus siitä, että oli sellanen paska. Nyt on taas pitkästä aikaa sellanen olo, että tekis miel tarttua terään. Tiedän, että se kuulostaa typerältä, mutta minkäs teet.
Eli nyt mennään tolla tasolla.
Kiukuttelupostaus tiedossa, siis.

Raha-asiat ahdistaa. Tällä hetkellä mun ja poikaystävän rahat on tiukemmalla, ku pitkään aikaan. Se luuli tossa kuun alussa että saan satasen enemmän työharjottelusta, mutta miepä sitte en kestänykään siellä ku sen kolme päivää. (Sinänsä tolla asialla ei ole väliä, koska vaikka olisin jatkanu töissä, saisin palkan vasta ens kuussa ja se ei vaikuta tähän hetkeen). No joka tapauksessa, poikaystävä tilas lukiokirjoja. Niihin meni monta kymppiä. Nyt tätä kuuta olis vielä viikko jäljellä ja mietitään, syödäänkö päivässä paketillinen nuudeleita, vai peräti kaks pakettia. Okei, yks aika iso asia on siinä, että kasvattiäiti veti välistä muutamia laskuja ja sekotti mun ja iskän raha-asiat. Iskä ja kasvattiäiti eros siis jokunen aika sitte, mutta toi ämmä jaksaa aina vaikeuttaa asioita...

Kävin viemässä toimeentulotuen hakemuksen. Kamala reissu ja tekee miel itkeä ku ajattelenki sitä. Joo tiedän, työtön paska elää sossutuilla, turha valittaa raha-asioista jos ei tee mitään niiden eteen. Mutta silti, noi virastoasiat ahdistaa ihan liikaa. On aina ahdistanu. Odotan, että mulle huudetaan tai valitetaan jostain - ja monella kerralla mun asiat on sotkettu ihan totaallisesti. Sellasesta aiheutuu aina pahaa mieltä ja hurja kasa paperitöitä.


Tänään tiskin takana oli muija, joka katto minuu valmiiks nokanvarttaan pitkin ennen ku olin edes sanonu asiaani. Ojensin hakemuksen ja tiliotteen, se katto niitä vähän aikaa ja irvisti ilmeellä, joka sai sen näyttämään sialta.
Se halus kirjallisen selvityksen mun kouluasioista. Sillon teki miel purskahtaa itkuun siinä keskellä toimistoa. Sanoin, että minuu ei valittu kouluun ja kerroin tuoneeni ne selvitykset jo viikkoja sitten. Siihen se työntekijä totes vaan: "No, mie pistän tän eteenpäin, mutta se on sen päättäjän asia, että haluaako se ne lisäselvitykset."

Eli parhaimmassa tapauksessa tota hakemusta käsitellään viikko. Sitte ilmotetaan, että halutaan selvitykset (jotka olen jo toimittanu vittu kaks kuukautta sitte) ja taas menee aikaa päätöksen tekemiseen.
Sillä välillä mie ehdin jo kuolla nälkään. Pitää vissii pummata iskältä. Vihaan pyytää rahaa toisilta, mutta...
Ahdistaa. Ihan. Liikaa.
Etenki tää odottaminen, ku en nyt tiedä haluaako ne selvityksiä vai ei.

Miks mie ylipäätään lopetin viiltelyn?! Sellanen verenvuodatus olis mulle ihan oikein, ku oon tämmönen vitun torvi.

Miks mie annoin sen yhden tilata lukiokirjat jo kuun alussa?
Miks mie en saatana kestäny töissä edes yhtä-vitun-kuukautta?!

En tiiä mitä teen itteni kanssa. Tuntuu siltä, ettei mulla ole tulevaisuutta. Elämä tuntuu joskus niin hankalalta, etten tiiä haluunko edes yrittää kestää. Varsinkaan viiltelemättä.

Deeper and deeper, falling...

Ihan ensin, kiitos Varjojen leidille :) Ko. henkilöltä on tullu ihailtavan pitkiä kommentteja, jotka on aina piristäny enemmän tai vähemmän :)
Edelleen saa kommentoida, ja kysyä jos jotain tulee mieleen. Kohta varmaan teen taas postauksen, jossa jatkan vähän tota mun taustan valaisemista. Mutta jos tulee mieleen jotain sitä ennenki, ilmottakaa rohkeesti.

Muuten mulla ei ollukaan mitään sen erikoisempaa asiaa. Työvoimatoimiston erikoispuolelta tuli viestiä, että seuraavaan tapaamiseen (joka on ens kuussa) pitäis pyytää psyka mukaan. En tiedä miks.

Rahahuolia on taas, niinku tavallisesti. En ole vieläkää saanu haettua niitä lääkkeitä. Ehkä ens kuussa?

Oon ollu viime aikoina hirveen kiukkunen. Haluan omaa rauhaa. Panikoin. Oon väsyny, viis siitä miten nukun. Tää alkaa olla ihan arkipäivää. Ja sydän on taas alkanu kiukuttelemaan, siinä tuntuu sellasia pistoja aina välillä.

Varjojen leidi tossa yhdessä kommentissa otti puheeksi sen, että jos psykalle ei voi puhua, vois piirtää tai kirjottaa ne asiat ja näyttää sillä tavalla. Ihan hyvä ehdotus. Mietin tässä just, miten saisin siitä tehtyä vähemmän kiusallista. En ehkä kehtaa kirjottaa mitään ja viedä sille paperia että hei, käydääs nää läpi. Onhan niitä keinoja... Pitää vaan ottaa itteään niskasta kiinni.

I cannot wait another night to be alone

Keskuksesta soitettiin. Huominen psykan aika on kuulemma peruuntunu, koska psyka on kipeenä. Okei, sairastumisille ei voi mitään.
En tiiä oonko laiska vai mistä tää johtuu, mutta se tuntu helpottavalta. Ei tarvi mennä sinne huomenna änkyttämään.
En vieläkää ole keksiny miten voisin sanoa, että tarviin apua, että tarviin enemmän ku sen "mitä kuuluu?" -kysymyksen. Siihen mie vastaan aina "sitä samaa", vaikka haluaisin vuodattaa kaiken oikee kunnolla. Ei voi.
Mie oon liian sulkeutunu. Oon varmaan aina.

Mut sitte tän päivityksen varsinaiseen aiheeseen.
Miks mie edes yritän olla sosiaalinen? Miks mie haluaisin päästä paniikeista eroon, ku kotona on helpompaa? Yksin ei tarvi miettiä mitä muut ajattelee ja välittääkö kukaan.
Miks mie haluan olla ihmisten kanssa, ku kukaan ei kuitenkaan välitä?!

Mulla alkaa mennä usko ihmisiin. Joo I know, oon ite tollanen saamaton paska niiku tossa ylempänä lukeeki, mutta silti.

M ja N on mulle aika tärkeitä. Ne on kivoja ihmisiä ja mie ihailen niitä. Mut minuu rassaa ihan älyttömästi se, ettei ne ikinä kysy mitä mulle kuuluu. Mie tiiän miten tyhmältä tää kuulostaa, mut se häiritsee silti. Mie olen se, joka käy kattomassa niitä. Mie kysyn naamakirjassa mitä niille kuuluu. Ne ei ole ikinä ottanu yhteyttä minuu oma-alotteisesti. Ei kertaakaan.

K ja mie ollaan tunnettu kauan, niiku jotkut teistä tietääki. Ollaan suunniteltu, että otettais yhteinen tatuointi. Molemmille samanlainen. Piirrettiinki sellanen. Mut K:lla on tapana tehdä ohareita ja tavallaan koko juttu pelottaa. Hävettää mennä varaamaan sen kanssa jotain tatuointiaikaa, jos se sitte vetääki ohi eikä edes saavu paikalle.
Miks ihminen, jonka ohareita mie pelkään, on niin tärkeä että voisin ottaa mustetta ihoon sen takia? Mikä mun aivoja vaivaa?

Ei tässä tälläkään kertaa mitään hohdokkaampaa.
Paniikkioireita on joka päivä. Ootan vaan, että tulee ens kuu ja pääsen hakemaa ne lääkkeet. Jos vaikka saisin rahaa jostain.

I'm running and hiding

Eipä mulla mitään erikoista asiaa ole, mutta kunhan nyt kirjotan aikani kuluksi.

Kävin K:n luona, piirrettiin ja katottiin leffa. Ennen lähtöä olin ihan paniikissa (mikä on tosi älytöntä koska K on kuitenki sellanen ihminen, jonka kanssa voin laskea suojukset edes osittain). Siellä tuli pari sellasta hetkeä, että olisin halunnu lähteä karkuun, mutta en sitte lähteny. Kotimatkalla olin varma, että pyörryn jonneki pimeän ojan pohjalle ja etten ikinä pääse perille. Pääsin kuitenki.

Mie en ole mitenkään läheisissä väleissä mun sukulaisten kanssa, mutta tuli sit käytyä yhdessä sukulaisella. Siellä tarjottiin kahvia ja mie yritin kieltäytyä, koska mie en sovi yhtään kofeiinin kanssa yhteen, ja kofeiinihan voi laukasta noita paniikkioireita. Olin valmiiks jo pienen paniikin partaalla, koska olin siellä ekaa kertaa enkä tuntenu oloani hirveen suojatuks niiden ihmisten keskellä. Vaikka sanoin varmaan kymmenen kertaa, etten juo kahvia, tää sukulainen tuli kupin kanssa ja iski sen siihen pöytään. Mie sitte join sen.
Siellä sukulaisen kämpillä tuli muutamaanki kertaan sellanen olo, että meinasin sanoo et nyt lähen ulos. En sitte lähteny. Parvekkeella kävin haukkaamassa happea sillä verukkeella, että menen tupakoijien mukaan (mie en siis itse polta).

Keskiviikkona olis psykan aika. Hauskaa, ku tää psyka luulee että mie olen töissä eikä tiedä, että otin loparit. Voi apua, mitenköhän mie senki sille selitän. Ja miten mie selitän, etten ole vieläkään hakenu niitä lääkkeitä, jotka määrättiin n. kk sitte...?

On niin saamaton olo.

Show no emotion

Eipä tässä mitään.
Poikkeuksetta joka päivä on huono olla. En tiedä miks. Oksettaa ja pyörryttää, enkä ole vieläkää saanu aikaseksi hakea niitä lääkkeitä, koska rahatilanne on aika kehno.

Tällä hetkellä vituttaa seuraava asia:
En saanu nukuttua viime yönä ollenkaan. Päätin pysyä päivän hereillä, jotta sitte varmasti saan illalla unta. Juteltii K:n kanssa, että oltais nähty. Sitte mullaki olis ollu jotaa tekemistä, ettei mene vaan kotona istumiseksi ja koomaamiseksi, ku väsyttää. K lupas soittaa iltapäivällä. Odotin koko päivän.

Kello on melkee puol kymmenen illalla, eikä se soittanu koko päivänä. Sitte ku tiedustelin asiaa ni se tokasee "joo mie unohdin".

Vitun kiva.
Ei satu.
En oo surullinen.
En oo pettyny.

En tietenkää.

Beat me to the ground (Osa 1)

Mulle ehdotettiin, että voisin kirjottaa enemmän tosta mun kokemasta koulukiusaamisesta. Siitä postauksesta tulis ihan jumalattoman pitkä, jos mie kirjottaisin sen yhtä mittaa, joten mie teen tän useemmassa (varmaan miljoonassa) osassa. Tästä voi tulla vähä sekava ja jotain saattaa unohtua, mut yrittäkää pysyä kärryillä.

Alotetaas ihan alusta.

Mulle tehtiin leikkaus joskus 3-5-vuotiaana. Kirurgi sähläs leikkauksen aikana, leikkaus meni pieleen ja lopputulos vaikutti aika selvästi mun ulkonäköön, erityisesti kasvoihin. En tässä sen enempää kerro siitä, että miten, mut siinä oli monille hyvä syy alottaa kiusaaminen.

Tarhaikäsenä tää leikkauksen aiheuttama 'poikkeama' huomattiin ensin. Ne 3-6-vuotiaat lapset nimitteli ja naureskeli. Kouluikäset lapset nimitteli ja töni. Vieraat aikuiset tuli kadulla vastaan ja huuteli mulle.

Mie olin kerran leikkimässä meijän pihan hiekkalaatikolla. Paikalle tuli kaks poikaa, jotka naureskeli mun kasvoille. Ne rupes heittelemää hiekkaa ja kiviä mun päälle.

Mulle oli tietysti tarhassa opetettu, että aikuisilta voi pyytää apua. Pihan vieressä jalkakäytävällä käveli kaks aikuista ja mie huusin niille ja pyysin apua. Ne tuli pihalle. Ne lähti siihen mukaan. Ne käytti musta nimityksiä, jota siinä iässä en vielä edes ymmärtäny (friikki, mutantti, jne.) ja heitteli hiekkaa ja kiviä mun päälle. Mie juoksin lähimettään ja piilouduin sinne.

Muutama päivä sen jälkeen meijän pihalle tuli poika, joka ei laskenu minuu ja mun kaveria kotiin. Kaveri asu viereisessä rapussa ja aina ku juostiin yhdelle ovelle, se pääs pitkillä jaloillaan sinne ennen meitä ja esti meitä avaamasta ovia. Sanoin kaverille, että juostaan molemmat omille ovillemme, koska se poika ei voi pysäyttää meitä molempia. Mie lähdin ensin ja se poika esti mun kulkureitin. Kaveri pääs kotiinsa. Mie menin mettään ja olin siellä muutaman tunnin, ennen ku uskalsin lähteä kotiin. (Kaveri ei hakenu äitiään, vaikka sovittiin että ensin kotiin ehtiny hakee aikuisen pihalle).

Mie en tienny mitä mie olin tehny väärin, koska en osannu yhdistää tätä kaikkea mun kasvonpiirteisiin. Mietin vaan, että tuntemattomat ihmiset vihaa minuu enkä keksiny siihen mitään järkevää selitystä.

Se oli pienenä yhtä helvettiä, koska fyysinen kiusaaminen alko jo sillon. Mie olin palopostin kokonen kakara, enkä uskaltanu liikkua missään yksin. Pelkäsin kaikkia isompia lapsia ja halusin, että joku tuttu aikuinen on aina lähellä. Yleensä isä. Iskä oli sellanen ns. kova jätkä.

Näiden kokemusten jälkeen mie aloin ihan alunperin eristäytymään. Mie viihdyin metässä aina enemmän ja enemmän, koska se oli ainoa turvallinen paikka. Mie opettelin liikkumaan hiljaa, niin että olin turvassa vaikka siellä olis ollu muitaki ihmisiä. Mie olin yksin, ja mie pidin siitä.

Musta tuntuu, että ton kaiken aiheuttama varautuneisuus (tai mikä lie) alko näkyä ensimmäiseks jo päiväkodissa. Esim. kaikki oli ilosia ku niille laulettiin onnittelulauluja. Mun synttäreinä istuin siinä 'juhlatuolissa' ahdistuneena siitä, että kaikki tuijotti ja kiinnitti muhun huomiota, ku mie olisin mieluummin ollu jossaa nurkassa.

Mie en osaa selittää miltä se 5-vuotiaasta tuntuu. Se, ku sie oot ulkona ja mietit minne suuntaan lähdet. Mietit mitä sie leikit ja lähteekö siitä liikaa meteliä, löytääkö joku sut.

Ei mun lapsuus pelkkää paskaa ollu, en mie sitä tarkota, en. Tarhassa oli pari kaveria ja naapurissa pari. Kyllä mie siitä hengissä selvisin. Mutta se vaikutti helvetisti mun elämään.

Tää niinsanottu poikkeama on korjattu. Siihen meni vuosia ja kävin hoidoissa vielä yläasteen viimisellä luokallaki, mutta nyt se on korjattu. Siitä on silti jääny tää pakkomielle, että jos mie oon muiden ihmisten seurassa (kaverin kanssa, töissä, bussissa, ihan missä vaan), mie vaistomaisesti jotenki asetan käteni aina niin, että se peittää osan mun kasvoista. Se on varmaan tosi vammasen näköstä, eikä mulla enää ole mitään mitä tarvis peittää, mutta mie en voi sille mitään. Se tapa on vaan jääny. Jos ei käsi ole naaman edessä, ni sitte on hiukset tai huppu.

Siitä jäi tapa.

Siinä oli vissii oleellinen. Sori, että tuli taas vähän pitkä. En osaa kirjottaa lyhyesti.

P.s. Kuus lukijaa. Kiitos kaikille :) Kommentoida ja kysyä saa edelleen.

I'm falling forever

En sitte jaksanutkaan.
Tänään otin loparit töistä.
Joo, I know. Vittu mikä luuseri.

Tiiän että se vaikuttaa todella typerältä, koska alotin maanantain ja keskiviikkona oli lomapäivä, eli olin töissä virallisesti kolme päivää.
Mutta ennen ku kukaan alkaa huutamaan, mie selitän miksi tein niin:

PANIIKKI: Paniikkikohtaukset päiväkodissa? Niitä tuli joka päivä. Ne oli suht lieviä, jos ei lasketa maanantaina tullutta kohtausta, jonka aikana meinas lähtä taju. Mutta silti, ei hyvä.

TYÖVUOROT: Niissä ei muuten ollu mitään vikaa, mutta ku niitä muuteltiin kertomatta mulle tai kysymättä multa. Jos minut halutaa töihin, kannattais kertoa millon pitää olla missäki...

OSASTO: Sovittiin päiväkodin johtajan kanssa, että olen isompien lasten puolella, koska niinku oon täälläki sanonu, mulla ei ole mitään kokemusta pienistä lapsista. Hoitajat viis veisas siitä mitä johtajan kanssa oli sovittu ja muutti mun työvuorolistaa (kysymättä multa) niin, että minut pistetään toiselle osastolle yli viikoksi. Siellä on vauvaikäset, joiden kanssa oleminen on mulle yhtä tuttua ku pommin rakentaminen.
Tiedän olevani ihan täys nössö, mutta iski järjetön paniikki ku ajattelin, että joudun olemaan sellasten penskojen kanssa, jotka ei osaa edes puhua tai kävellä.

OVET: Mie jäin jatkuvasti lukkojen taakse. Kaikilla hoitajilla (jopa harjottelijoilla) oli avaimet oviin, mutta mulla ei.
Pari kertaa menin alakertaan lajittelemaan lasten vaatteita ja ku olis pitäny mennä ripustamaan ne paikalleen, joku oli pistäny yläkertaan johtavan oven lukkoon. Siinä sitte oottelin, että siivooja tuli laskemaa minut sisään.
Pukuhuone oli pahin. Se oli päiväkodin takaosassa ja sieltä pääs pois kahta tietä; joko menemällä ovesta kahvihuoneeseen, siitä toimistoon, toimiston ovesta varastoon ja siitä päiväkodin puolelle, tai sitte pukuhuoneesta eteiseen ja eteisen lasiovesta. Hoitajat kuitenki lukitsi kahvihuoneen ja eteisen oven vähän väliä. Olin muutaman kerran jumissa pukuhuoneessa ja pääsin pois vasta, ku joku hoitajista tuli käymään vessassa ja pääsin ulos. Tänään söin eväätki pukuhuoneen lattialla, ku en päässy kahvihuoneeseen - enkä minnekää muuallekaan.
Kyllähän mie sanoin tosta lukkohommasta, mutta ei sillä ollu mitään tehoa. Istuin eteisessä laittamassa lasten vaatteita, ku yks hoitajista tuli lukitsemaan sitä eteisen ovea ja kysy, onko mulla siihen avain. Vastasin, että ei ole. Se tokas vaan: "Ai okei, no mut kahvihuoneen ovi on auki" ja pisti oven lukkoon mun nenän edestä.
Ja arvatkaas oliko se kahvihuoneen ovi auki?
Ei.

Joten mie sitte sanoin johtajalle, että ei pysty. Yks meijän osaston hoitajista sano, että musta on ollu paljo hyötyä ja se pitäis mut siellä ihan mielellään. Siitä tuli pikkasen parempi mieli. Muttei tarpeeksi. Soitin tonne työkkäriin ja selitin tilanteen. Siellä se työntekijä sitte sano, että parempi vaan tulla pois jos meininki on tollasta. Sovittiin, etten mene edes huomenna, koska se olis ollu eka päivä siellä vauvojen puolelle ja kaikille oli ihan selvää, että mie en pysty siihen.
Vanhempien puolelta oli helppo lähtä syrjään, jos iski paniikki. Vauvaikäsiä ei niin vaan voi jättää yksinään. Sieltä ei pääsis pois.

Kotimatkalla tuntu kamalalta. Olisin mielelläni ollu tuolla pidempäänki ja ajatukset oli ihan sekasin. Laitoin K:lle tekstiviestin. Silläki on paniikkeja, silläki on vaikeeta, ollaan tunnettu vuosia. Se on mun paras ystävä. Kyllä se ymmärtää. Eikö?
Noup. K veti herneet nenään, ku kerroin. "Arvaa kattooko työnantajat hyvällä, että lähet parin päivän jälkeen? Et sie voi ottaa lopareita heti, ku joku ei toimi!"
Joo vittu I know, saatana! Ei tää mustakaan kivaa ole. En ees yritä selittää K:lle paniikeista mitään. Ei se tajuais kumminkaan.

Mutta joo, ei muuta tällä kertaa. Yks vitun iso epäonnistuminen lisätty mun listaan.
Saa haukkua ihan vapaasti. Ei itelläkää hirveen hyvä fiilis.
Lohduttaa ainaki se, ettei huomenna tarvi mennä sylivauvojen kanssa temppuilemaan ja ettimään vauvojen käyttöohjeita.

Hopeless feeling

Tänää oli sitte se eka työpäivä tossa päiväkodissa.
Ei menny ihan hirveen hyvin.

Tällä hetkellä mie oon turhautunu, kiukkunen ja ihan saatanan väsyny. Ja joka paikkaa särkee. Huimaa.

Viime yönä en nukkunu kovinkaa hyvin, niiku voitte arvata. Tätä edeltävät päivät olin ihan kauhuissani, sain paniikkikohtauksia koko ajan.

Työpäivä alko ihan hyvin. Mie löysin paikalle, löysin mun lukollisen kaapin ja paikallistin oikeen osastonki. Yks hoitaja tuli puhumaan mulle, oli tosi ystävällinen ja neuvo vähä millanen päivärytmi siellä on jne. Käytii lasten kanssa ulkona ja vedin yhtä pikkupoikaa pulkassa. Sain jopa vähä kasattua itteäni, ku jouduin komentamaan lapsia. Tuli sellanen olo, että kaikki on hyvin ja olin panikoinu ihan turhaan.

Mutta.

Lapset meni nukkumaa, eikä mulla ollu mitää tekemistä. En viittiny mennä sinne lasten nukkariin, koska niitä vahti yks hoitaja, joka mulkoilee ja äyskii kaikille, ja yritän pysyy erossa siitä naisesta. Joka tapauksessa, menin sitte kuivaushuoneeseen lajittelemaa lasten vaatteita. Kuivauskaapit oli päällä, joten siellä oli tietysti ihan helvetin kuuma. Piti päästä pois, joten menin pukuhuoneen puolelle. Siellä sitte iski paniikkikohtaus.
Istuin kaks tuntii pukkarin lattialla (ihan niiku pari vuotta sitte ku olin viimeeks päiväkodis harjottelussa). Pelasin kännykällä ja tekstasin poikaystävälle ja kaikkee tollast ihan vaa siks, että saisin ajatukset muualle. Jos sinne tuli joku, teeskentelin olevani kovinki kiinnostunu mun laukun sisällöstä (koska miks muuten mie olisin selittäny sen että istun lattialla mun kaapin vieressä)...

Tää voi olla pikkasen nolo fakta, mutta mie vihaan mun kuukautisia. Toi kipu on niin sietämätöntä. Ja nyt huom. mulla on hyvä kipukynnys, eli jos minuu sattuu, se sattuu ihan kunnolla. Ja tietysti ne alko just tuolla työpäivän aikana. Iski jumalaton päänsärky ja olisin halunnu vaa käpertyä pieneks mytyks ja kuolla sinne pukuhuoneen nurkkaan. Ihan ku joku olis viiltäny puukolla mun sisälmyksiä auki.

Pari tuntia kulu. Paniikki hellitti vähäsen. Lapset heräs. Menin viimiseks vartiks sinne osastolle ja istuin hampaat irvessä tuolilla jotenkuten suorassa ja toivoin, että se jumalaton päänsärky hellittäis.

Tasalta pakkasin kamat ja lähin kotiin. Kotona teki miel käydä itkemää. Tai nukkumaa. Mut sattu niin helvetisti joka paikkaan ettei pystyny.

Nyt ärsyttää, vituttaa, ahdistaa, itkettää ja väsyttää.
Ja sattuu, viis siitä paljonko syön särkylääkkeitä.
En todellakaan haluais mennä huomenna.
En haluais mennä enää ikinä.

Mut yritän kestää, ainaki sen aikaa, että saan sen verran päivärahoja kasaan, että ne korvaa ton hinnan mikä meni ku ostin nää sisäkengät sinne. (Pakolliset siellä). Tulis huono omatunto hankkia kengät töihin ja lähteä sieltä heti. Ei noi kalliit ollu, halvimmat mitkä Prismasta löyty, mutta silti. Periaate.

Apua. En oikeesti haluais mennä. Jos joku nyt soittais ja ilmottais että se päiväkoti on räjähtäny eikä tarvi mennä sinne enää ikinä, ei hirveest haittais...

Huomenna haen apteekista Sepramin ja alotan sillä lääkityksen. Jos se vaikka helpottais noita paniikkeja.

No sympathy

Huomenna aamukahdeksalta töihin. Kuustuntinen päivä.

Mitä jos mie en jaksa?
Tai mitä jos mie vaan romahdan?

Oon nyt kaks päivää ollu ihan paniikissa. On koko ajan huono olla, huimaa, ahdistaa ja sellasta. Mie haluun joku kaunis päivä olla ihan normaali, kokonainen ihminen, kiitos.