It could be alright

Oon kipeenä.
Taas.

Ei kipeenä olemisessa muuten olis mitään vikaa, mutta ku on koko ajan heikko ja väsyny olo. Huimaus iskee koko ajan päälle ja siitä taas tulee ahistusoireita ku pelottaa, että taju lähtee. (Okei, mistäs mulle ei nykyään oireita tulis...)

Toivon vaan, että tää on nopee parin päivän juttu ja oon kohta terveiden ihmisten kirjoissa. Ootan, että isä tulee hakemaan koiran itelleen ja painun sitte nukkumaan. Tai ainaki yritän nukkua vaikka veikkaan, ettei siitä tule mitään.

Btw.
Millon elämästä tuli tämmöstä? Millon mie aloin ahistumaan jokaikisestä asiasta?

Oh lord...

You've ruined what we had

Päätin kirjottaa, ku ei oo nyt muutakaan tekemistä.

M ja N tartti yhden paperin, joten kävin siellä. Juteltiin N:n kanssa (M lähti asioille) ja juotiin kahvit. Oli hauskaa, molemmat kiitti kansion tuomisesta ja oli kiva jutella N:n kanssa. Sit sinne tuli hirvee lössi ihmisiä ja oli pakko lähteä karkuun.

Kotimatkalla iski ahistus. Kuuma ilma oli eka aiheuttaja mikä tuli mieleen, koska meijän autossa ei ole ilmastointia, enkä mie ole ikinä tullu helteiden kanssa toimeen. Mulla on liikaa vaatteita päällä, ku en kehtaa käyttää avokauluksisia paitoja, T-paitoja, hameita tai shortseja tai tai... Toka vaihtoehto on se kahvi, mikä laukasee paniikkioireita ja en yleensä juo siitä syytä. Sillä kertaa join, koska se oli kaadettu valmiiks, enkä kehdannu kieltäytyä. Ajattelin naiivisti "ei se joka kerta oireita laukase, ehkä tää on sellanen kerta".
Joka tapauksessa istuin pari minuuttia myöhemmin liikennevaloissa, ku iski se pelottava ahdistuspaniikkiolo. Valot pysy punasina, autoja kulki ohi ja mie olin jumissa. Kiroilin itekseni ja yritin manata niitä valoja vaihtumaan, vaikka mie oon yleensä hiljanen ja rauhallinen kuski. Pääsin valoista ja ajoin seuraavalle pysäkille. Kykin siinä, ennen ku olo oli niin hyvä, että uskalsin lähtä jatkamaan

Toi kokemus jäi tietysti mieleen. Tänään kävin hakemassa kaverin ja sen serkun yhdestä talkootapahtumasta. Ajoin sinne pitkää mettätietä ja mietin, mitä käy jos taas rupee ahdistamaan. Noin ei ikinä sais ajatella. Laitoin viestiä, että myöhästyn hetken. Ja sen "hetken" mie istuin (jälleen kerran) pysäkillä juoden noin tuhat litraa vettä ja kiroamalla kesähelteitä.

Mie oon ollu aina ilonen siitä, että voin paniikkihäiriöstä huolimatta ajaa autoa. Nyt vaikuttaa siltä, että seki alkaa olla vähän niin ja näin.
Joka tapauksessa oon ilonen siitä, että uskalsin lähteä noille visiiteille. Sain niistä hyvää palautetta ja pysyypähän ajotuntuma hallussa.

Kotona ahdistaa lähes koko ajan. En halua syödä tai juoda mitään sen ahdistushuonovointisuuden takia (mikä toisaalta vaan pahentaa asiaa), mut jostain syystä alkaa ahdistaa aina syömisen jälkeen. En tiedä miks. Vieläki olis puolet päiväruoasta kaapissa, ku en voinu syödä kaikkea kerralla.

Ja kasvattiäiti ottaa päähän. Se valittaa, etten mie ole vastuuntuntonen tai itsenäinen, mutta se ei ite pidä kiinni sovituista asioista.
Karkeesti kuvio on tämä: se hankki meille koiran vuosia sitte, eikä kysyny multa. Se mm. kiels koiranpentua tulemasta mun huoneeseen, koska "se on mun koira, ei sen sun huoneessa tarvi olla". Mie en saanu ruokkia sitä, en leikata sen kynsiä, enkä kyllä mitään muutkaan. Lenkitin sitä sillon ku kasvattiäiti ei jaksanu.
Nyt ku porukat on eronnu, koira jäi isälle. Koira on mulla ja poikaystävällä joka viikonloppu, ku iskällä on viikon lopulla reissuja, joille koiraa ei voi ottaa. Ja ylläri, kasvattiäiti ei enää otakaa siihen mitään kantaa. Jos tulee jotain eläinlääkärikuluja, se ei ota niihinkään kantaa, vaikka niin on sovittu.
Eilen synty hirvee tappelu asiasta, ku kysyin (ihan nätisti) että millon se seuraavaks ottaa koiran hoitoon. Siitä alko huutaminen "mie otan sen hoitoon jos haluan, ja jos niin käy ni ilmotan isällesi, en sulle - en oo sulle tilivelvollinen. Kohta en koske koko koiraan, tehkää mitä lystäätte." Vai niin. Onneks mie ja isä huolehditaan. Muuten se olis nyt ties missä.

Ei mulla hirveesti sosiaalista elämää ole, mutta ku lähes kaikki mahdolliset menot mitä vois olla, olis viikonloppusin ku ihmisillä on aikaa. Sillon mie en pääse lähtemään, koska oon jumissa ton koiran kanssa. (Se on yhdestä syystä sellanen, ettei sitä voi jättää pitkäks aikaa yksin. Se ei siis hauku tai mitään, vaan takana on yks toinen syy mitä en tässä selitä). Lisäks poikaystävä ei hirveesti tykkää ku koira tulee hoitoon. Se pelkää, että koira kuolee koska kasvattiäiti aikoinaan ruokki sitä huonosti. Poikaystävä ei halua käyttää koiraa ulkona koska "en haluu lenkittää vieraiden koiria, jos ne kuolla kupsahtaa kesken lenkin". Se ei halua edes taluttaa sitä ja heti jos tulee jotain pientä (esimerkiks koira pitää kuivata sateen jälkeen) se toteaa "itepä otat sen aina tänne!" Joo tajuan pointin, mutta mie haluan auttaa isää, että se pääsee lähtemään.

Mut kasvattiäidin kanssa on muutenki ollu aina vähän ongelmia. Oon tosi ilonen siitä, että se muutti pois. Mutta toisaalta toivon, että mulla olis pokkaa katkasta välit siihen ihan kokonaan. En tee niin, koska se aiheuttais vähän kränää perhepiirissä (kokeiltu on), mut toisaalta en jaksa sitä, että aina ku se ottaa yhteyttä, se haluaa vaan tapella.

Okei, en tiedä miks kirjotin tänki.
Kuhan halusin avautua jostain.

I'm tired of the games

Ja nyt se edellisessä merkinnässä mainittu romahdus sitte tuli. Mie en tajua miks tää kaikki tapahtuu. Mulla on asiat hyvin, mut toisaalta taas tuntuu siltä ku vois hypätä sillalta alas.

V: Tätä merkintää ei kannata lukea jos tietää masentuvansa helposti huonoista asioista, uutisista ja maininnoista ja/tai ottavansa vaikutteita. Ts. älä kuuntele surullista musiikkia, jos se tekee sut surulliseks.
P.s. mie oon niin vittuuntunu K:n puolesta, että voi olla aikamoinen itkupotkuraivarimerkintä.

Ok here we go...

Mie oon nyt noin kolme tuntia itkeny, ollu siinä "viillän, en viillä, viillän kuitenkii, viillän vähäsen, no voi vittu ei olis pitäny, viillän lisää" -kunnossa. Nyt mie panikon. Aluks istuin kylppärin lattialla itkemässä saksien kanssa.
Pitää kohta herättää poikaystävä. Mie en uskalla olla itteni kanssa enää yksin. Mie en oikeesti enää tiedä mitä mie teen.

Mie en enää ymmärrä itteäni.
Miten mie voin samaan aikaan olla vahva ja selvitä kaikesta paskasta, ja samalla kuitenki romahtaa pienistäki asioista? Miten mie voin haluta olla kiltti kaikille ja ajatella, että kaikkia pitää kohdella hyvin - ku samaan aikaan mie haluaisin kuristaa kaikki, jotka sanoo mulle vääriä asioita. Mie tiedän, että asiat on hyvin. Silti mie haluan kuolla.

K:lla on tilanne, joka masentaa minuuki ihan helvetisti. Sille tarjottiin töitä kolmen tunnin ajomatkan päästä. Se ilmotti, ettei voi ottaa sitä paikkaa koska sillä ei ole autoa ja se paikka on keskellä mettää niin, ettei sinne mene bussiakaan. Se sai karenssin ja sosiaalitoimisto hylkäs sen hakemuksen. Nyt se stressaa sitä miten se, no, elää. Joo, ton uuden paskalain mukaan kolmen tunnin matka on pakko hyväksyä. Mut oikeesti, mitä helvettiä?! Mikä vitun järki tässä on?!

Miks mie yritän parantua...? Miten kukaan selviää tämmösessä maassa, näiden asioiden ja näiden päätösten kanssa? Kuinka ahtaalle ihmiset ajetaan? Ja tekeekö ihmiset mitään (ei...) vai heräänkö mie joku aamu siihen, ku uutisista ilmotetaan miten jotkut siviilikapinalliset on pommittanu eduskuntatalon palasiks ja ampunu tuhansia ihmisiä?

Ne kusipäät jotka kiusas minuu koulussa ja aiheutti mulle paniikkihäiriön... Mie tiedän mitä ne nykyään tekee. Suurin osa niistä on lähihoitajia (mihin musta ei ikinä ollu vaikka yritin, koska en ensinnäkään päässy kouluun ja en uskalla olla ihmisten kanssa näiden paniikkien takia).
Mie ajattelen, että hyvä ku niillä kiusajilla on hyvä elämä. Suurimmaks osaks mie en edes oo katkera niille, mietin, ettei 15-vuotiaat tiedä mitä ne tekee. Ja nyt tämmösissä vaiheissa mie haluaisin rakentaa kirjepommin ja lähettää sen niiden postiluukusta. Jos mie olisin psykopaatti, olisin varmaan tehnyki sen.

Samat tyypit kiusas K:ta. Se ottaa sen raskaammin ku minä.
Mie lupasin suojella sitä.
Mut mie en ollu koulussa joka päivä ja se oli yksin. Se oli kohde, jos kukaa ei asettunu vastaan. Ja vaikka mie asetuin aina ku olin paikalla, se ei riittäny. K on rikki. Mie en voi mitenkään auttaa sitä. Perkele.

Toisaalta, en voi sanoa poikaystävälle miten paljo ahistaa. Viimeeks se pahotti mielensä siitä, etten mie ole onnellinen sen kanssa ja ettei se "ole tarpeeks". Mutta ku ei kyse ole siitä...

M ja N ei ole pitäny mitään yhteyttä aikoihin. Minut on helppo unohtaa. En tiedä miks. Kai mie voisin astuu syrjään kokonaan ni asia hoituis sillä, eikä mun tarvis aina olla se joka ottaa yhteyttä ja kysyy miten menee.

Miks vitussa mie aina välitän ihmisistä?

Mitä vittua mie teen mun elämällä?
Ja kuinka kauan mulla enää on sellanen?
Kaikki on sekasin.

Undying nightfall

Mie en hirveesti ole kirjotellu, koska ei ole ollu mitään kirjotettavaa. Masentaa. Paniikit on pysyny poissa.

Mut tänään oli HYVÄ päivä.

Tai ilta oikeastaan.

Tuntuu tyhmältä, koska ku luen muiden blogeja, niissä on vaan huonoja uutisia. Mikä on siis ymmärrettävää, ei siinä mitään. Mutta ku mie en ole ketään parempi ni miks mulla menee hyvin? Äh, en tiedä.

Mutta kerron nyt kuitenki. Mie olin kuskina isälle ja isän kaverille. Käytiin kahdessa baarissa. Mie en siis ole käyny kummassakaan paikassa moneen vuoteen, olin siellä viimeeks 5-vuotiaana ku äiti vei minut sinne.
Mie en kertaakaan panikoinu. Mie ajoin autoa, joka oli tosi hankala ajettava (toimi ihan eri tavalla ku meidän auto). Mie uskalsin puhua ihmisille. Minuu kehuttiin kauniiks ja ystävälliseks ja isä sano, että on ylpee musta. Tietenki kaikki johtu siitä ku ihmiset minuu lukuunottamatta humalassa, mutta tuntu silti kivalta. Ihmiset piti musta. Okei, ne oli kännissä, mutta piti silti.

Jännä.
Tosta keikasta jäi päällisin puolin ihan hyvä mieli.

Pelottaa se vaihe ku kaikki romahtaa. Niin käy aina ku uskoo olevansa voiton puolella, siks en tän enempää hehkuta tätä.
Mut nautin tästä nyt ku tää vielä kestää.