Reality cuts deep

Tätä kirjottaessa on kaikin puolin niin sekava olo, että tän tekstin joutuu varmaan alottamaan tuhat kertaa alusta, ennen ku tää päätyy julkasuun jotenkin ymmärrettävässä muodossa.

Viime yö oli todella, todella hankala.

Alotin merkintää, mihin olin vähä kirjottanu ylös asioita, joita kiusaajat teki sillon aikoinaan. Oli tarkotus kertoa vähän siitä, miten minuu on kiusattu. En ehtiny ees kirjottaa paljo mitään. Tein listan oppilaista ja opettajista, jotka kiusas ja kirjotin viereen mitä ne teki ja miks. Ei siis edes mitään järkevää tekstiä, pelkkä lista, että muistan mitä kirjotan.

Se oli henkisesti raskasta, raskaampaa ku mie olisin ikinä osannu kuvitella. Oon mie niistä asioista joillee ihmisille puhunu ja maininnu, mut nyt ku niitä rupes miettimää ihan tosissaan... En tiiä. Se oli vaikeeta.

No, mie sitte typeränä kävin miettimää niitä juttuja liikaa ja menin entistä syvemmälle sinne menneisyyteen. Olis pitäny sulkea tietokone ja päästää irti, mutta mie en tajunnu. Mie ajattelin naiivisti, että ei se voi niin vaikeaa olla.

Sitte mie sain paniikkikohtauksen. Ensin oli vaan vähän kuvottava olo ja sydän hakkas, ku mietin niitä aikoja. Sitte alko oksettaa ja tärisyttämään ja menin vessaan miettimään, että tuleeko illallinen ylös vai eikö. Mie en uskonu, että pelkkien tiettyjen ihmisten, aikojen ja tapahtumien miettiminen voi laukasta niin ison paniikkikohtauksen.

En saanu koko yönä unta. Mie kiipeilin seinille, kävelin ulkona vesisateessa, tärisin ja olin varma, että tuun hulluks tai kuolen sydänkohtaukseen. Mie olin lopulta ihan sekasin ja mietin, että oon valmis tekemään ihan mitä vaan, jotta se kohtaus loppuis.

Jossaa vaiheessa aamuyöllä mie tajusin, että olin raapinu käsiäni auki. Se on sellanen tapa, mikä on tullu ties mistä. Se tulee huomaamatta, sen tajuaa vasta ku olo helpottaa ja tuntee, että kättä kirvelee. Siitä sit lähti se lisäkimmoke siihen loistoideaan, että pitää hakea veitset tai sakset tai ihan mitä tahansa terävää ja vetää käsi auki. Sitte mie istuin tärisevänä myttynä kylpyhuoneen lattialla saksien kanssa ja itkin.

Se kipu jotenki pysäyttää sen paniikkikohtauksen, riuhtasee siitä irti tai jotain. Mie tiedän, että se on typerää. Mie tiedän, että siitä on enemmän haittaa ku hyötyä. Mutta se auttaa lopettamaan ne kohtaukset, enkä mie muutakaan keinoa keksi.

Tää ei ole enää tervettä.
En haluais todellakaan alkaa millekään diapam-kuurille, ku pelkään sitä psyykkistä riippuvuutta ihan liikaa. Mut kai se pitää. On se parempi, ku tämä.

Ja yks jännä juttu tapahtu. Kaiken sen tärinän, ahdistuksen ja vihan keskellä mie huomasin miettiväni, ketkä minuu vihaa. Mie ihan oikeesti kävin mun ystäviä ja tuttavia läpi, mietin mitäköhän ne musta oikeesti ajattelee ja mitäköhän kukaki sanois, jos näkis minut sellasessa tilanteessa. Se tuli ihan pensaan takaa koko ajatus. "Ne varmaan vihaa minuu, ku mie oon tämmönen. Ne puhuuki mulle vaan sen takia, että sitte ne voi ottaa yhteyttä jos ne joskus tarvii jotain." Ihan harhasia ajatuksia.

Ja jotenki oon alkanu miettimään sitäki, että mitä mie teen, jos joku tuttu löytää tän blogin, osaa yhdistää minut näihin kirjotuksiin ja... Ja nii, mitä sen jälkeen?

Ja ton yön jälkeen vähän väsyttää.

It's all going wrong

Ahistaa.
Masentaa.
Tulin tänne valittamaan, koska mulla ei ole oikeesti mitään muutakaan tekemistä ja haluun purkaa kiukkuni johonki.

Nyt on taas se vaihe ku mie tajuan, etten ole saanu elämässäni mitään aikaseks. K muisteli sen ammattikouluaikoja ja mulle iski sellanen katkera fiilis, koska oon tosi kovasti halunnu amikseen. Mut sillon peruskoulun jälkeen vanhemmat päätti, että oon liian nuori opiskelemaan toisella paikkakunnalla, joten ilmotin opinnonohjaajalle, että pidän pakostaki välivuoden. Lisäks opinnonohjaaja sano, ettei musta tulis mitään muutenkaan, joten aika sama se oli. Ja nyt huomaan, että se oli oikeassa. Eihän musta tullu mitään. Enkä mie enää pystyiskään. En mie pystyis lähtemään näiden paniikkien kanssa mihinkään. Ja tällä paikkakunnalla ei ole mitään kiinnostavaa alaakaan, joten...

Yritin siivota, että saisin edes jotain tehtyä. Jotenki tuntuu, että tää kämppä on yhtä paskanen ku aamullaki. Enkä mie jaksa siivota enempää, koska väsyttää ihan tajuttomasti. Minuu väsyttää aina, ihan sama paljonko nukun. En tiedä miks.

Kasvattiäiti ärsyttää. Se aukoo päätään mulle ihan tyhjästä ja sen jälkeen kehtaa vaatia multa apua, vaikkei itekään pidä sovituista asioista kiinni.

Raha-asiat ahdistaa. Voi mikä yllätys.
- Pitäis laittaa toimeentulon jatkohakemus.
- Siihen tarvii tiliotteen, mutta meillä ei ole tulostinta, eli mun pitää mennä 10 km päähän pankin konttoriin tulostamaan se.
- Mulla ei ole rahaa bussiin, jotta pääsisin sinne. Meillä on tuskin rahaa ruokaan ja pitäis elää vielä viikko, eli ei puhettakaan, että laittaisin yli 7 euroa yhden vitun hakemuksen takia. Ei pysty.
- Ja ens kuussa (viimeistään) pitäis saada hankittua uudet kengät, koska vanhoissa ei ole pohjia (eikä oikeastaan päällisiäkään) enää nimeksikään ja kohta alkaa vesisateet. Tai on oikeastaan alkanu jo. Mut mites mie hankin uudet kengät, ku ens kuussa pitää maksaa ne sairaalakulut, jotka tuli tossa kerättyä yhden-vitun-paniikkikohtauksen-takia??

Tänää olis ollu mielenterveyslääkärin tapaaminen ja huomenna psyka, mutta peruin molemmat. Ne on 20 minuutin ajomatkan päässä, eikä meillä ole bensaa sellasiin reissuihin.

Saatana.
Mie en tiedä kuinka kauan mie jaksan tätä paskaa, ku tää on ihan turhaa.
Välillä mie ihmettelen miks mie kirjotan tännekään, ja tuhlaan aikaa tämmöseen vuodattamiseen.

Have you ever felt you don't have a chance?

Nonniin, nyt mulla on vapaata aikaa (sitä mulla on aina, mut nyt on vähä voimia kirjottaa) ja ajattelin päivitellä mitä on tapahtunu. (Oon yrittäny olla sosiaalinen, kävin työvoimatoimiston palaverissa ja olin sairaalassa ja siinä varmaan kaikki mitä on tapahtunu). Yritän vähä tiivistää, mutta tää teksti voi silti venähtää suht pitkäks, anteeks siitä.

Ja kiitos kaikille niille 9 lukijalle, jotka on jaksanu roikkua täällä :) Merkinnät ja kommentit on aina tervetulleita :)

Tosiaan, tietokone päätti lähteä lomalle. Se ei lähteny auki, koska virtalähde oli paskana. Jipii, ei ottanu yyyyhtään päähän. Kone meni huoltoon heti, ku sain kasattua sellasen rahasumman, että sain sen huoltoon. Nyt siitä on vaihettu osia ja sen pitäis toimia paremmin.

Mieli on ollu maassa pitkän aikaa. En oikeestaa edes tiedä miks, koko ajan on sellanen olo, että haluais itkeä ja hakata päätä seinään. Nyt ku pääsin sairaalasta (siitä vähä tarkemmin lopussa) olo on ollu huono ja heikko koko ajan, se varmaan vaikuttaa osittain. Unihalvauskohtauksia tulee taas enemmän ja ne valvottaa jonkuu verran. Nyt neki on niin vahvoja, että neki saattaa laukasta paniikkikohtauksia, enkä mie tiedä pitäiskö mun itkeä vai nauraa... Jotkut kohtaukset on ollu niin pahoja, että oon päätyny kylppärin lattialle terän kanssa. Jälkeepäin kaduttaa, mut se helpottaa hetkeks ja se kipu vie ajatukset pois siitä kohtauksesta.

Oon yrittäny olla sosiaalinen ja hyödyllinen, koska olis kiva, että mun olemassaolosta olis ees jotaa hyötyä jolleki.
Oon ollu M:n ja N:n mukana auttamassa niitä jonku kesämökin remontissa. Mie en remonttihommista tiedä mitään, mut perusmaalailut menee kyl.
Remppahommiin lähteminen on aina vaikeeta. Mie mietin kotona läpi kaikki asiat, mitkä voi mennä vikaan. Minuu pelottaa lähtä, koska mie joudun ajamaan (N:l ei ole korttia ja M:llä on paikat kipeenä, eikä se voi ajaa pitkään aikaan). Se auto on pelottava, koska se on niin iso, että sillä peruuttaminen ja sen ajaminen parkkiruutuun on haasteellista. Mie en pidä itteeni mitenkään huonona kuskina, mutta se auto on oikeesti vaikee ajettava. Oon aina ihan paniikissa, ku tullaan takasin kotiin ja tiedän, että autolle pitää löytää parkkiruutu.
Tähän asti oon selvinny noista reissuista ihan hyvin. On ollu jälkeenpäin aina hyvä mieli ku oon saanu asioita aikaseks ja musta on ollu hyötyä. En ole mokaillu mitään, ainakaan kovinkaan pahasti, ja M ja N on kiitelly avusta.
Ja silti noi reissut jännittää aina, ku mie lähden.

Mie lupasin tehdä töitä yhdessä liiketilassa, jonka tuttu omistaa. Mun piti viikon ajan olla siellä pitämässä putiikkia pystyssä, ku se oli lomalla. Mie oon ollu siellä ennenki ja ajattelin, että onnistun, ku oon onnistunu ennenki. En muuten onnistunu.
Mie jouduin sairaalaan muutama päivä sitte. Lääkärit ei keksi mitä vikaa mussa on.
Mut mun (ja muutaman muun ihmisen) veikkaus on se, että toi johtu paniikkihäiriöstä: olin illalla ihan kauhuissani, ku piti lähteä taas pitämään sitä liikettä auki seuraavana aamuna. En nukkunu yöllä ja aamulla oli niin paha olo ja sydämeen sattu niin paljo, että oli pakko lähteä lääkäriin. Kaikkien muiden oireiden takia päädyin sitte ihan sairaalaan. Liikkeen omistaja kyllä sano, ettei haittaa etten ollu liikkeellä koko viikkoa, mut minuu hävettää ihan helvetisti. Lisäks tää tyyppi sano, ettei se ollu yllättyny.
"Mie en oikeestaan yllättyny, että sun fysiikka anto periks. Siitä mie kyllä vähä yllätyin, ku sie lupauduit auttamaan koko viikoks. Mietin, että otettais päivä kerrallaan ku sulla on niitä paniikkejaki."
Jep, kiitti...

Mitäs muuta...? Joo, työvoimatoimiston tapaaminen oli ja meni, siellä sanottiin vaan, että mie en oo enää niin elämänilonen ja rohkee ku joskus ennen ja ne tyypit siellä yritti kehua ja kannustaa, että jos mulla ei olis paniikkeja, mulle uskaltais antaa vaativiaki hommia. Just joo.
Psyka taas varas ajan lääkärille, jos se määräis jotaa hetivaikuttavia lääkkeitä. En oo vieläkää varma, että haluunko syödä niitä. Mut en mie tiedä mitä muutakaa mie tekisin.
Ja psyka ehdotti myös jotaa ihmeen taideterapiaa. Ongelma on siinä, että kaikki noi jutut on helvetin kaukana, eikä mulla ole varaa reissailla noissa tapaamisissa - saatika hankkia bussikorttia.
Ens maanantaina ja tiistaina olis psykan lääkäri ja psyka, mut neki pitää perua, koska meillä ei ole sen vertaa bensaa (tai rahaa) että pääsisin sinne asti.

Toi sairaalareissu pisti miettimään kuvioita uusiks. Mihin musta on, jos mie joudun paniikkikohtauksen takia sairaalaan?! Ihan oikeesti, onks tässä koko paskassa enää mitää järkeä ja onks mulla toivoa ollenkaan?

Huoh. Siinäpä se nyt tähän hätään.

I'm still alive

Iiiiiiiiiiisot pahoittelut siitä, että tää blogi on ollu kuolleena näinki kauan aikaa. Mun tietokone hajos aika pahasti ja kesti jonku aikaa, että sain sen huollosta.

Tähän hätään en keksi mitään, mitä olis tapahtunu, kunhan nyt ilmotin, että oon edelleen olemassa. Kiva jos joku jaksaa vielä lukea tätä :)

Kirjottelen seuraavalla kerralla enemmän kuulumisia.