29. syyskuuta 2014

I'll suffer just as much as I need to

Mie en oikee osaa kirjottaa tätä asiaa mitenkää selvästi. Yritän ja yritän, mut mie en vaan saa selviä ja ymmärrettäviä rivejä aikaseks.

Ensinnäki mie oon alkanu viime viikoilla saada käsityksen siitä, millanen ihmine mie olen. Mie olen yrittäny olla jotain muuta ku mitä oikeesti olen, ja se on tuntunu pahalta. Ehkä elämä muuttuu helpommaks, jos mie lopetan esittämisen.

Mie oon yrittäny olla sosiaalinen, tutustua moniin uusiin ihmisiin ja käydä paljon ulkona muiden parissa.
Mutta siitä on tullu vaan huono olo.

Yli 9 vuoden kestäny kiusaaminen jätti jäljen, isomman ku mie olin ymmärtänykään.
Mie en osaa enää olla ihmisten kanssa, mie en luota ihmisiin. Mie tiedän, että tässä maailmassa voi luottaa ainoastaan itteensä. Mie oon sisäänpäin vetäytyny, enkä osaa laskea suojuksiani tai antaa kenenkään tietää liian paljo. Mie en osaa rentoutua täysin edes tuttujen ihmisen, poikaystävän, parhaan kaverin tai isäni seurassa.

Ehkä mun ei enää tarvi yrittäkään.

On helpompi hengittää, ku oon hyväksyny olevani tämmönen.
Ei mun tarvi olla sosiaalinen tai saada hirveetä kaverilössiä perääni.
Mie pärjään näinki. Enkö pärjääki?

Eniten ahdistaa tulevaisuus. Mitä mie teen elämälleni? Ihan oikeesti, MITÄ?! Miten mie elän? Oonko mie ikuisesti ilman töitä ja koulutusta? Mitä-mie-teen?!

Musta tuntuu, että asiat menee siihen pisteeseen, että mie ja poikaystävä erotaan ennemmin tai myöhemmin. Mikään ei ole varmaa, mut tätä ei jaksa. Ei siitä sen enempää. Oon yrittäny vaikuttaa asiaan, mutta mikään ei vaikuta auttavan.

Mie asun virallisesti isän kanssa, vaikka oon majaillu poikaystävän kämpillä jo muutaman vuoden. Jos me erotaan, mie en voi muuttaa takasin kotiin. Ehkä se toimis hetken, mutta mie en vaan pystyis enää asumaan siellä. En varsinkaan näiden paniikkien kanssa.
Mutta omilleen muuttaminen on mulle ihan vieras asia. Mie en ole ikinä tehny sitä, enkä tiedä edes mistä alottaa ja oon ihan vitun eksyksissä.
Mie en ole ettiny omaa kämppää, koska sitte ku mie vaihan kirjat omaan osotteeseen, isältä menee kämppä alta. Ja se kämppä on tosi hyvällä paikalla, siinä on kunnollinen autotalli ja kaikki, joten isä ei mielellään muuttais sieltä pois. Joten tää ei vaikutan vaan mun asioihin, vaan isäänki.

Mutta on muutki saanu asunnon hankittua.
Minuu pelottaa.
Mut jos muut pystyy siihen ni pystyn mieki, huolimatta siitä että pelottaa ja ettei mulla ole mitään hajua käytännön asioista. En edes tiedä mitä kautta lähen ettimää sitä kämppää, koska mie kuulun tohon työvoimatoimiston sisarpuolelle ja mun asiat menee sitä kautta.

Tuntuu hyvältä miettiä, että asiat muuttuu. Samalla pelottaa ihan helvetisti, eikä mulla ole tietoakaan siitä mitä mie olen tekemässä.

17. syyskuuta 2014

I've opened my scars

Tänne ei ehkä kannattais päivitellä elämää näin usein, mutta ei jaksa välittää.

Alkaa nyt tuntua vähä siltä, että masennus on tullu takasin.
En mie oikee muutakaa selitystä tähän olotilaan enää keksi, tätä on jatkunu niin kauan.

Ei itse asiassa jaksais yhtään mitään. Väsyttää ja masentaa koko ajan ja haluaisin vaan nukkua ja viillellä.

Ei jaksais enää miettiä "mikä musta tulee isona". Ahdistaa ihan älyttömästi, ku ihmiset kyselee sitä.
Ei musta tule mitään. Ja nykyajan Suomessa on ehkä parempi pysyä työttömänä, ku lähteä yrittämään mitään. Lähipiirissä on nyt monet menny tekemään jotain, ne on menny kouluun tai töihin tai kursseille, ja kaikilla niillä on nyt asiat sekasin.

Ei jaksais enää miettiä raha-asioita. Se on stressaavaa ja väsyttävää ja kaikki joilla on joskus ollu ongelmia rahan kanssa, tietää varmasti kuinka paljo se vie henkisiä voimia.

Mie en jaksais herätä aamulla.
Mie en jaksais miettiä onko mun elämässä mitään järkeä.
Mie en jaksais turhautua asioista, joita mie en osaa tai uskalla tehdä.
Mie en jaksais enää olla kiltti ihmisille, joka kohtelee minuu ku roskaa.

Eipä tässä muuta.

16. syyskuuta 2014

I don't need a thing from you

Tällä hetkellä mie vihaan kaikkia ihmisiä, vaikken itekää oo täydellinen. Kaukana siitä.

Kärkipäässä kasvattiäitiä.
Se on ärsyttävä muija, joka jankkaa mulle etten mie osaa tehdä mitään oikein, että sen ja isän ero oli mun syytä. Sitte se ei ite tee asioita, jotka on sopinu tekevänsä. Se on jättäny minut ja iskän ihan tyhjän päälle ja aiheuttaa koko ajan vaan ylimäärästä vaivaa ja stressiä.

Mie ja isä ei olla edes käyty yhdessä merellä sen perseilyjen alettua.
Mie herään vieläki keskellä yötä ku luulen, että se tulee ovesta läpi meijän kämppään. En tiiä miks.
Yritän pitää hyviä välejä, koska jos mie rupean aukomaan sille päätäni, se kostaa sen isälle. Ei entiseen perheenjäseneen niin vaan katkasta välejä.
Vitun iso kiitos sille.

Väsyttää koko ajan. Ihan sama paljonko nukun ja mihin aikaan. Jaksan olla hereillä tunnin, sitte alkaa väsyttää niin että on vaikea keskittyä mihinkään ja rupean koomailemaan.

Sossun päätöstä ei edelleenkään kuulu eikä näy. Tänään kävin iskällä ja sain syödä sen viimisiä leipiä niin, että saatiin aamupala.

Päätös tehdään ehkä huomenna. Sitte menee se pari päivää, että rahat tulee tilille.

Voi vitun idiootit.
Ei voi olla vaikeeta hoitaa ihmisten päätöksiä ajan tasalle.

Mie tiedän olevan ihan kamala ihminen, mut välillä mie toivon, että koko maailma romahtais. Sillon ei olis enää ihmisiä. Joskus mie mietin, että ehkä mie en edes halua olla sosiaalinen. Ehkä mie oon vaan syntyny tämmöseks.

14. syyskuuta 2014

No one can save you now

Inhottaa tulla valittamaan aina samoista asioista, mut mistäpä muustakaan sitä valittais.

Varoitus: seuraava teksti sisältää paljon angstia ja kirosanoja.

Sitä paitsi tää ahdistaa niin paljo, että tekis miel lukittautua kylpyhuoneeseen ja vetää ranteet auki. Mut mieluummin mie yritän purkaa tän olon jonneki muualle. Kirjottamiseen, esimerkiks.

Mikä minuu ahdistaa?
Raha.
Voi mikä yllätys.

Sossun päätöstä ei näy eikä kuulu. Äsken kävin verkkopankissa pienellä toivonkipinällä, että ehkä ne rahat tuli perjantaina jotenki tositosi myöhään, enkä oo vaan huomannu. Ja vitut. Siellähän se tili oli miinuksella niiku aikasemminki. En tykkää lainailla keneltäkään ja nyt en edes vois, koska ei mun tutuillakaan ole yhtään sen parempi tilanne.
Ja rahoja odotellessa nää viikonloput on aina yhtä ihania, ku rahaliikenne ei kulje ollenkaan. Oikeesti, kuka paska senki on keksiny?

Raivostun, jos maanantaina pitää soittaa sossuun ja käydä riitelemään.

Yhteenveto:
- Laskut kasaantuu.
- En saa ostettua lääkkeitä. En nyt tarkota niitä paniikkeihin vasta määrättyjä lääkkeitä; en saa ostettua kipulääkkeitäkään.
- Poikaystävä ei saa ladattua bussikorttia - tai muutenkaan maksettua matkaa kouluun, joten sille tulee taas poissaoloja. Kolmesta poissaolosta reputtaa kurssin. Niiku kävi viimeeks. Ei auttanu selittää, että poissaolot johtu rahatilanteesta. Sellasta selitystä ei siellä hyväksytä. Paskaa.
- Jääkaapissa ei ole kohta muuta syötävää ku valo. No jaa, kai täs pitäis laihduttaa muutenki.
- Täällä sataa joka päivä ihan vitusti vettä ja mulla ei edelleenkään ole ehjiä kenkiä. Näissä nykysissä rieskoissa ei ole pohjia ja ei oikee kohta enää reunojakaan, kärjistä nyt puhumattakaan. Ei mitkään hyvät kengät näille keleille. Mutta minkäs teet.
- Ahdistaa, koska kaikki ongelmat kasaantuu. Ahdistaa, jos poikaystävälle tulee poissaoloja. Ahdistaa jos en saa hankittua niitä kipulääkkeitä. Ahdistaa soittaa ja perua psyka. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa.

Jos rahat ei tuu maanantaina, taitaa olla eessä se, että lainaan porukoilta ongen ja lähen ihan oikeesti kalastamaan meijän ruoan. Kuulostaa vähä epätoivoselta, mut ei voi mitään.

Miten raha voi vaikuttaa ihmisen elämään näin paljo? Ihan sairasta. Ihan vitun sairasta.

Ärsyttää ku alkaa mennä yöunetki tän takia. Mie mietin ja mietin että mitä vittua mie teen elämälläni vai pitäiskö se vaan lopettaa suoraan ja päästä eroon tästä kaikesta paskasta. Ei ainakaa muiden rahat menis enää siihen, että minutki pitää elättää. Poikaystävällä olis varmasti tälläki hetkellä bussirahat jos mie en olis tartteemassa ruokaa.

12. syyskuuta 2014

I won't trade my pride for feeling good

Lääkepohdintoja.

Kävin psykapuolen lääkärillä. Se kirjotti kaks reseptiä, toisen pidempiaikaseen lääkkeeseen jota olis tarkotus syödä kuukausikaupalla ja odottaa, että se parin viikon syömisen jälkeen alkais vaikuttaa. Tähän hätään en muista sen nimeä. Toinen respti oli rauhottaviin (opamox). Opamoxia olis tarkotus ottaa vaan sillon, ku paniikkikohtaus yltyy niin pahaks ettei ilman rauhottavia pärjää.

Toi ei ole mitenkään hirveen ajankohtasta, koska mulla ei tällä hetkellä ole edes rahaa hakea minkäänlaisia lääkkeitä.
Pistin sossuun hakemuksen vähän normaalia myöhemmin, koska mulla ei ollu rahaa, jotta olisin päässy bussilla monen kilometrin päähän viemään hakemuksen. Soitin jopa pankkiin ja kysyin, että miksei mun verkkopankkitunnukset toimi niin, että voisin tehdä sähkösen hakemuksen. "Ei me tiedetä." Selvä. Ei voi mitään.
Lisäks mun päätöstä ei näy eikä kuulu, enkä tiedä millon rahat tulee vai tuleeko.
Eli lääkkeetki saa oottaa vielä pitkän aikaa.

Mie en tiedä, onks lääkkeiden hakeminen enemmän hyvä vai huono juttu.

Toisaalta mie vihaan näitä paniikkeja niin paljo, että haluan niistä eroon ja en tiedä mikä niihin auttais. Lääkkeitä oon yrittäny vältellä viimiseen asti, mut nyt tuntuu siltä ettei ole muita vaihtoehtoja enää.

Työkkäri halus mut lääkityksen alaseks, jotta ne saa minut töihin. Ei sillä, olishan se kiva ku vois tehdä elämällään jotain. Mut toisaalta siitä tulee sellanen olo, että niitä ei edes kiinnosta. Ne haluaa mut vaan töihin. Pitää olla niin pilvessä, ettei asiat ahdista. Kukaan ei kysy, mikä on syy niiden paniikkien takia. Lääkkeet ei vie sitä ongelmaa pois, ne vaan estää oireet.

Tai estääkö? Mistäs mie tiedän, ku en ole edes kokeillu? Voi olla, että käy niiku edellisten lääkkeiden kanssa, että ne pitkäaikaset lääkkeet vaan laukasee kohtauksia. Tai mistäs mie tiedän millasia sivuoireita niistä tulee? Tiiän ihmisiä, jotka on käyttäny rauhottavia ja niiden kanssa ei nykyään voi käydä normaalia keskustelua, ku ne on niin pihalla kaikesta. Okei, mulla ei ole aikomuksenakaan syödä niitä ku karkkeja, mutta pelottaa silti.

Tänään mie sain aika pahan paniikkikohtauksen. Meinasin oksentaa ja pyörtyä, tärisytti ja itketti. Halusin olla rauhassa ja sitte ku poikaystävä tuli väkisin puhumaan, mie rupesin vaan tiuskimaan sille. En edes tajunnu sitä sillon, mut olin kuulemma kuulostanu aika tylyltä.
Mie oon ihminen, joka tarvii omaa tilaa ja rauhaa. Välillä mie mietin, pystynkö mie ikinä normaaliin ihmissuhteeseen. Mulla on aina suojukset ylhäällä enemmän tai vähemmän ja se alkaa pikkuhiljaa tuhoamaan mun ihmissuhteita. Yritän luoda uusiaki tuttavuuksia ja ystävyyssuhteita, mut aina se jotenki jää. Ja ihan sama kuinka tärkeä tai hieno ihminen on kyseessä, mie jossaa vaiheessa huomaan ajattelevani, etten halua nähdä sitä. Haluan olla yksin.

Mut nyky-yhteiskunnassa ei voi olla yksin. Koko ajan pitää olla tekemisissä ihmisten kanssa. Välillä tekis miel muuttaa keskelle Siperiaa ja elää siellä ilman muita.

En mie oikee tiedä miten mie sanoisin tän.

Mie oon viallinen ihminen, joka ei osaa olla toisten seurassa tai toisten kanssa. Ei se auta, että mie oon lääkityksen alla. Se saattaa poistaa ahdistuksen, mut ihan yhtä epäsosiaalinen ja epäilevä ihminen mie siltiki olen.

Ja onks se huono vai hyvä asia?
En mie edes tiedä.

Mie oon kasvanu seudulla, jolla kaikkien pitää osata pitää puoliaan. Täällä tulee hakatuks, raiskatuks tai tapetuks aika äkkiä, jos ei osaa liikkua. Enkä nyt liiottele. Tää mesta on ihan väkivaltalistojen kärjessä. Mie oon oppinu välttelemään ihmisiä, epäilemään että kaikilla on pahoja ajatuksia. Se on hyvä lähtökohta. Jos joku osottautuuki kivaks ihmiseks, se on vaan mukava yllätys.

En tiiä.

Kai mie oon ikuisesti sellanen tyypillinen köyhä slummissa kasvanu erakko, joka osaa kyllä tapella, muttei meikata itteään kauniiksi ja lähteä maailmalle olemaan ilonen.

8. syyskuuta 2014

Too much in the past to forget

Hämmentävää.

Mie oon tutustunu uuteen ihmiseen. Tai oikeastaan se ei ole sinänsä uus tuttavuus, vaan poikaystävän kaveri, Merimies. Ennen ei puhuttu sen kanssa sanaakaan ja sitte ruvettiin puhumaan yhteisistä harrastuksista. Nyt puhutaan vähän enemmän, välillä syvällisempiäki.

Kaks yötä sittn mie purkasin Merimiehelle oikeen kunnolla. Se tietää, että mie saan paniikkikohtauksia ja se tietää muutamia juttuja musta. Ja sitte iski ahdistus ja se oli siinä viestilaitteen toisessa päässä ja sitte keskusteltiin. Ei se pistäny ollenkaan pahakseen sitä, että mie panikoin tai sitä että minuu masens. Se oli ihan kiltti ja ymmärtäväinen.

Tässä tullaan taas tähän ristiriitaan.

Kiva, että se on kiltti. Mahtavaa, että se ymmärtää. Upeeta, ettei se tuomitse.

Mut toisaalta siihen ei voi luottaa, koska se on ihminen ja ihmisiin ei voi luottaa. Siinä käy aina huonosti. Ihmisille ei saa kertoa liikaa omasta itestään.

Mie oon huono avautumaan ja sitte ku mie vähäki avaudun, pelottaa että sanon liikaa ja annan itestäni todella huonon kuvan.

Merimieski on ihan kiva nyt. Mut jos se tietäis miten sekasin ja romuna mie oikeesti olen, ehkä se vaan juoksis toiseen suuntaan.
Se tykkää siitä, mitä mie esitän olevani.

Hävettää muutenki, että menin vuodattamaan sille asioitani sillä tavalla.

5. syyskuuta 2014

This world is only gonna break your heart

Mie oon nyt päättäny jotain.
Mun ei tarvi antaa kaikkea anteeks. Enkä mie pystykää antamaan.
Mutta uskokaa, että mie oon yrittäny. Mie oikeesti yritin. Mut nyt mie en enää jaksa yrittää. On helpompi olla katkera.

Monet ihmiset varmaan vihaa minuu tän merkinnän jälkeen, ku mie paljastan kuinka kamala ihminen mie oikeesti olen. Mutta sille ei sitte voi mitään. Nää kaikki reaktiot on kuitenki inhimillisiä ja mie en nää syytä sensuroida niitä.
Mie en edes tiedä, miten mie voisin kirjottaa tän mahdollisimman selvästi ja ymmärrettävästi.

Suunnilleen näin:

Minuu pyydetään tekemään jotain. Ihan sama mitä. Olemaan kuskina, piirtämään taulu, käymään kaupassa.
Ihan sama miten yksinkertasesta ja helposta asiasta on kysymys, mie mietin mikä kaikki voi mennä pieleen. Sitte mie mietin, että jos ja kun mie mokaan jotenkin, miten palveluksen pyytäjä reagoi siihen? Se vihaa minuu, eikä puhu mulle enää ikinä. Se nauraa mulle ja kutsuu kaverinsaki nauramaan.
Ja lopulta mie totean, että mulla jäi kattila hellalle, enkä mitenkään ehdi auttamaan. Multa jää todella monet asiat tekemättä, monet kokemukset kokematta, ihan vaan siks ku mie pelkään. Mie en tietääkseni ole tehny koskaan mitään hurjia mokauksia. Mitä mie siis pelkään? En mie tiiä itekään. Mutta mie arvelen, että tän voi yhdistää kouluaikojen kiusaamisiin. Ku jotkut painaa sun itseluottamusta alas monien vuosien ajan, se alkaa näkyä. Ja se näkyy kauan ja selvästi.

Ja toinen esimerkki:

Mie halusin nuorena bändiin. Mie tykkäsin soittaa ja mietin miten hienoa olis, jos vois kiertää maailmaa hyvien ystävien kanssa, soittaa isoilla lavoilla ihmisille, jotka pitää meijän tekemästä musiikista.
Kai siinä oli joku toive siitä, että mut hyväksyttäis, että mulla olis joku lahja mikä sais kannustusta. Että mulla olis kavereita, ihmisiä jotka on läheisiä, viettää aikaa yhdessä ja pitää yhtä.
Okei mie myönnän suoraan, että se oli todella naiivi kuva, mutta se nyt vaan oli.

Mie en koskaan päässy varsinaisesti opettelemaan soittamista, koska meillä ei todellakaan ollu rahaa mihinkään soittotunteihin. Ei mulla olis vieläkään. Jouduin opettelemaan kaiken ite, mikä ei ollu mitenkää helppo juttu. Enkä edes oppinu tarpeeks.
Ja sitte ku mie lopulta päädyin pieneen kokoonpanoon, se homma loppu ennen ku ehti kunnolla alkaakaan. Mie en voinu mennä tapaamisiin, koska sain niin pahoja paniikkikohtauksia. Mie olin soittotaidoissa kaikkia muita jäljessä. Mie en vaan pysyny mukana ja se toi entisestään paineita ja siitä touhusta tuli pelottavaa ja vastenmielistä.
Jos mie nykyään näen ihmisiä, jotka keikkailee, tapaa muusikoita ja bilettää suurissa kaveriporukoissa, muhun iskee sellanen todella pahantuntunen katkeruus. Ei sais, mutta iskee silti. Tää on pieni paikkakunta ja täällä kaikki tuntee kaikki. Eli kaikki, jotka on vähääkään mukana missään musiikkijutuissa, tietää toisensa ja viettää väistämättä aikaa yhdessä. Ja mie istun kotona.
Miksen mie voi olla tuolla? Miks noi on päässy lavoille soittamaan? Miks niillä on niin hauskaa keskenään ja mie en edes tunne niitä kunnolla? Miks?
Koska mie pelkään.

Taas iskee se pahempi katkeruus.
Millä oikeudella kiusaajat kohteli minuu niin ku kohteli? Millä oikeudella ne repi minuu niin kauan, että mie lopulta murruin kokonaan? Miks niiden oli pakko painaa niin kauan, että mie aloin saamaan paniikkikohtauksia? Miksei ne voinu antaa mun olla?


Aina sanotaan, että ei saa olla katkera. Pitää kääntää toinen poski. Pitää jatkaa elämässä eteenpäin.
Mie yritin sitä todella pitkään ja todella kovasti. Mie keksin mitä erikoisempia tekosyitä, joiden varjolla olisin voinu hyväksyä sen mitä kouluvuosina tapahtu.
Yleisin tekosyy oli: "Ne oli nuoria, ei ne tietosesti pilannu mun elämää." Ehkä ei, mutta mie olin saman ikänen ja tajusin silti, että toisia ei kiusata ja että kaikkia kohdellaan hyvin. Sitä paitsi jotkut kiusaajista tulee vastaan vielä nykyäänkin ja ne vittuilee ja nauraa mulle. Jos ne ei tän ikäsinä tajua tekevänsä väärin, niiden kusipäisyyttä ei voi pistää nuoruuden piikkiin.

Mulla oli huono omatunto siitä, että mie olen katkera. Mie yritin antaa anteeks, yritin ymmärtää. Mut mie en pystyny siihen ja stressaannuin siitä, että olen huono ihminen.
Elämässä meni koko ajan vaan useammat ja useammat jutut penkin alle, lähinnä paniikkihäiriön ja huonon itsetunnon takia. Yritin keksiä niihin syitä. Kaikki syyt kohdistu minuun itteeni. "Mie oon vaan luonnostani pelkuri."
Mut nyt musta tuntuu, että kukaan ei ole. Mulla ei ollu paniikkikohtauksia ennen koulua.

Sitte mie päätin, että mie en enää yritä väkisin antaa anteeks jos siitä koituu hirveesti stressiä, eikä mitään hyvää. Mie päätin, että mie saan olla just niin vitun katkera ku mie haluan. Minuu kohdeltiin huonosti, vaikken mie ollu tehny niille ihmisille mitään pahaa. Ja niiden teot vaikuttaa mun elämään vieläki, vaikkei olla edes samassa koulussa. Ne ei ole vieny mun elämästä kaikkea hyvää, mutta ne on rajottanu sitä.

Mie en ollu syypää siihen, että minuu kiusattiin.
Mie olin silmätikkuna, koska mun ulkonäössä oli virheitä, joille en mahtanu mitään. Mie olin silmätikkuna, koska mulla oli vanhat vaatteet, eikä varoja mihinkään muotiluomuksiin. Minuu kiusattiin, koska mie päätin, etten mie pilaa keuhkojani tupakalla. Minuu kiusattiin, koska mulla ei ollu äitiä, joka oli opettanu miten meikataan ja laitetaan hiukset nätisti.

Sanokaa, että mie oon lapsellinen ja epäkypsä, mutta mie en enää halua väkisin yrittää olla ymmärtäväinen. Mie en jaksa antaa anteeks, eikä kukaan ole edes pyytäny.
Musta tuntuu pahalta koko ajan, eikä se tunne mene pois.
Sitä mie en anna anteeks.
Mun ei tarvi.



3. syyskuuta 2014

Your home is where the dark is

Ihan ensin mie haluan pyytää anteeks sitä, miten sekava tästä merkinnästä tulee. Mulla on tätä kirjottaessa paha paniikkikohtaus ja yritän kirjottaa vaan jotta saisin ajatukset muualle, eli mieli harhailee vähä siellä ja täällä. Sanotaan nyt niin, että olin K:n kanssa melkein koko päivän. Illalla lähdin kotiin, koska tuli ihan järkyttävä olo. Mulla oli ollu paniikkioireita ainaki pari tuntia, mutta mie olin onnistunu työntämään ne syrjään. Lopulta en enää pystyny.

Kirjottaminen on vaikeeta. Minuu väsyttää niin paljo, että mie voisin nukkua viikon putkeen. Mie oon nukkunu viime aikoina tosi huonosti. Nyt oon valvonu jotain melkeen 40 tuntia putkeen. Alkaa oloki olla sen mukanen...
Kädet tärisee tän paniikkikohtauksen takia ja sitte ku tärinä hetkeks loppuu, silmissä sumenee. Tekis miel mennä kylppäriin, ottaa terä ja tehä viiltoja niin kauan, että tää loppuu. Mut en voi, koska poikaystävä on tossa vieressä. Se on hyvä asia. Mie en halua uusia arpia.

Huomenna pitää herätä poikkeuksellisen aikasee. Psyka on aikasee aamulla ja kaiken lisäks ihan uudessa paikassa, missä en ole ikinä käyny. Lunttasin Google Mapsista (voi ku oon nolo, tiedän) ja en ole ikinä edes tienny, että sillä alueella on minkäänlaisia taloja. Huomenna on kiva lähtä ettimään ja miettiä, että löydänkö perille vai enkö löydä.
Mie vihaan tämmösiä muutoksia. Ehkä se on tosi pien asia monille, mut musta tuntuu, että ton uuden paikan ettiminen tuo ihan hirveesti ylimäärästä stressiä, mitä en nyt todellakaan tarvii.

Mie kävin lapsuudenkodissa ja löysin laatikon pohjille haudatun päiväkirjan, jota mie kirjotin yläasteen jälkeen. Sitä mie kirjotin just sillon kun oli masennuksen pahin vaihe. Lähinnä siks, ku ajattelin että se auttais. Siinä oli paljon surullisia ja synkkiä merkintöjä. Enemmän ku niitä positiivisia.

Jos mie olen puhunu ihmisten kanssa mun masennuksesta, paniikkihäiriöstä tai muista mielenterveysjutuista, mie oon aina voinu sanoa, että vaikka mulla olis paljon ongelmia ja huono itsetunto (etenki ulkonäön suhteen), mie en ole ikinä kokenu mun painoa ongelmaks.
Mutta toisin on asia. Ilmeisesti.
Siinä päiväkirjassa oli paljon merkintöjä nimenomaisesti mun painosta. Mie olin kirjottanu sinne mm. siitä, että mie vien hirveesti tilaa ku mie nukun sängyssä. Eikä se ollu mitenkään paha juttu, ku vertaa niihin kohtiin mitä en kehtaa tänne edes kirjottaa.
Mie en voinu lukea sitä päiväkirjaa loppuun. Siellä oli ihan hirveitä asioita ja ajatuksia. Pelottavinta siinä on se, etten mie muista kirjottaneeni niitä. Siis joo, mie oon kirjottanu ne. Ne on mun käsialaa ja niin pois päin, mutta mie en muista, että mulla edes olis ollu niitä ajatuksia.

Sitä päiväkirjaa lukiessa mie tajusin, miten hirvee ihminen mie olen.
Mie en voinu lukea sitä loppuun. Siitä tuli ihan hirveä olo. Mie heitin sen kaapin kaukasimpaan nurkkaan ja varmaan poltan sen joku päivä. En siks, että "tuli puhdistaa ja nyt olen parempi ihminen" vaan siks, etten halua että kukaan lukee sitä. Jos mie heitän sen roskikseen, joku voi ottaa sen sieltä ja lukea. Ja ei, en ole vainoharhanen. Mutta täällä päin on ihmisiä ja etenki pieniä lapsia, jotka penkoo roskiksia.

Mun piti nähdä perjantaina kaveri, jota en ole nähny puoleen vuoteen.
Tuntuu siltä, että perun sen.
Tällä hetkellä on ihan liikaa stressiä ja muutenki ihan kamala olo ja kasvattiäidin paskakäytöksen takia perjantaina menee menot muutenki vähä uusiks.

Mie haluan vaan painua sänkyyn ja kuolla sinne, ettei tarvi enää ikinä herätä.

Mie en tiedä miten kauan mun pää jaksaa.

Tai sydän.
Jos mie jo kertaalleen jouduin sairaalaan paniikkikohtauksen takia, mie en tiedä kuinka kauan se jaksaa tätä tahtia.

Mie en tuu ehkä koskaan pääsemään irti paniikkikohtauksista.
Ne vaikuttaa mun elämään ihan liikaa, enkä mie tiedä mitä mie voisin tehdä. Mikään ei tunnu auttavan.
Välillä mie toivon, että ne kouluaikoina minuu kiusanneet kusipäät osais edes hävetä. Mulla ei ollu minkäänlaisia paniikkioireiden tyyppisiäkään juttuja ennen ku alko ahdistaa mennä kouluun niiden paskojen ihmisten takia.

Tässä merkinnässä ei ollu paljo mitään järkeä ja puolet asioista puuttuu, mut kuhan nyt kirjotin.
Uusiks paremmalla hetkellä.