Everything feels bad

Tästä onki jonkuu aikaa ku viimeeks kirjotin. Ei vaan ole ollu mitään kirjotettavaa.

Mun elämä ei ole muuttunu mihinkään. Mietin millon tilanne poikaystävän kanssa räjähtää käsiin niin pahasti, että muutan takas isälle ja alan ettiä kämppää. Mietin miten selviän, miten saan järjestettyä kaikki asiat ja miten pärjään. Pitäis varmaan lähteä ku tällasta joutuu miettimään, mut mie haluun yrittää selvittää tän jutun.

Mie haluaisin tehdä jotain. Löytää työpaikan tai saada koulutuksen. Sit ottaa päähän ku kaikki täällä opiskeltavat alat on jotenki epäsopivia. Ei sais olla nirso, mutta ku tiedän, että koulussa hajoais pää jos ala ei yhtään kiinnostais. Ei olis motivaatiota kestää koulunkäyntiä paniikkien kanssa, jos ei olis mitään houkutinta. Ja oppisopimuspaikkoja ei ole mitenkään hirveen helppo saada.

Välillä mie mietin, että ehkä minuu ei ole tarkotettu mihinkään. Mie haluaisin, että mulla olis joku kutsumus ja selvä suunta, mihin lähteä. Kaikki olis paljo helpompaa ku tietäis, mitä haluaa.

Ja vaikka mie valmistuisin, mitä mie tekisin? Miten mie jaksaisin käydä töissä, jossa pitäis nähdä toisia ihmisiä joka päivä? 
Suomen tilanne ahdistaa ihan vitusti. Pakko pitää joku mediatauko ja unohtaa, miten perseellään tän maan asiat on. Monet tutut on hiljattain valmistunu koulusta, saanu ammatin ja menny töihin, mutta niiden ongelmat vaan kasaantuu ja kasaantuu.

Minuu pelottaa miten katkera mie olen.
Mie halusin aiemmin ensihoitajaks. Sitte mie tajusin, ettei näin pahoista paniikeista kärsivä sisäänpäinsuuntautunu sekopää voi ruveta hoitamaan ihmisiä. (Eikä minuu hyväksytty kouluun johon hain, joten...) Näin yks päivä ambulanssin. Tuli todella, todella paha mieli. Ei siks, että siellä oli joku juoppo joka oli saanu sydänkohtauksen vaan siks, että näin siinä mun silmien edessä jotain mihin musta ei ole.
Vaikee selittää. Ei sitä varmaan tajua ellei ole ite sitä kokenu.

Mie olen käyny pariin kertaan auttamassa yhden kesämökin korjaustöissä N:n kanssa. Mie olen alkanu stressaamaan hurjasti sitä autolla ajamista ku tiedän, että sen kokonen auto on vaikea pistää parkkiin ja pelkään, että romutan sen. Outoa sinänsä, koska mie en huolehtinu siitä ennen noin paljo. Syntyny joku ihme kammo jostain...
Toivon vaan, etten oikeasti mokaa ja ettei se pelko mene pahemmaks, koska sitte mie en uskalla enää oikeesti ajaa sitä autoa ja lähteä remontoimaan. Ja se olis todella iso askel taaksepäin, koska tähän asti oon menny sinne, vaikka oon aamulla ollu pienessä (tai vähä isommassaki) paniikissa. Niiden päivien jälkeen on hyvä mieli ku saa kiitokset ja tietää, että on saanu jotaa aikaseks.

Yks päivä avauduin N:lle chatissa, ku se kysy mikä mun mieltä painaa. Kerroin miten kyllästyny oon mun elämään ja paniikkeihin. Jälkeenpäin tietysti kadutti ihan helvetisti, että miks menin puhumaan sellasia, mut ainaki se otti jutun tosi hyvin ja vastas ihan asiallisesti.

Mie tykkään N:stä ja M:stä todella paljo. Ne ymmärtää mun tilanteen, ne tajuaa. Joskus mie haluaisin vaan laittaa niille viestiä ja purkaa kaiken mitä mie mietin, kaiken mikä masentaa ja pelottaa. Mie en tee niin, oon ottanu opikseni ja tiedän ettei kaikkea kannata kertoa, mut joskus ihan oikeesti tekis mieli.

Tästä merkinnästä tuli jotenki todella sekava, mutta antaa mennä. Nyt ei jaksa keskittyä sen enempää.

Ja mulla on ulkonäkökriisi, koska mie olen ruma.
Seki vielä.