This will not last forever

Taas on vierähtäny pitkä aika edellisestä kirjoituskerrasta...

Hain vihdoin ja viimein mulle määrätyt lääkkeet apteekista. Optiparia söin vajaat kaks viikkoa, ennen ku alkuoireet hellitti. Lääkkeen ottamisen jälkeen oli aina kuvottavan huono olo ja halusin vaan nukkua sen vaikutusajan yli... Rauhottavatki tuli hankittua, niitä en ole yhtäkään vielä syöny.

Eilen oli taas psyka. Ahdisti ihan älyttömästi istua siellä pöydän toisella puolella ja kuunnella, ku se tivas mitä teen elämälläni. Ei se yleensä kysele sitä noin itsepintasesti, ku nyt. Ja koska mie en tiedä mitä mie osaan ja mitä mie haluan, ni en mie osannu antaa sille vastaustakaan...

Parisuhdetilanne on sama ku ennen. Monet teistä ehkä miettii miks mie yhä olen tässä suhteessa. Joskus mie mietin sitä iteki, mutta mie haluan saada tän toimimaan ja yrittää.

Joulun odottaminen on sentään ihan kivaa. Pientä paniikkia tietysti senki suhteen, mutta ainaki saan ajatukset muualle ku askartelen parit kortit ja suunnittelen lahjoja. Mie tykkään joulusta, vaikken mie juhlista sitä mitenkään erityisesti. Menen porukoille syömään ja käydään haudoilla, siinähän se sitte onki.

Nyt on jotenki outo olo. Väsyttää edelleen koko ajan. Paniikkeja on välillä, ahdistaa jatkuvasti, mitään ei jaksais tehdä... Itsetuhosia ajatuksia on ollu enemmän. Kai nää olot johtuu uudesta lääkkeestä, mutta ei näitä siltikään jaksais.

Muutaman kerran oon saanu ison paniikkikohtauksen ja sen seurauksena viilelly. En mitenkään syvälle ja nykyään oon tehny suurimman osan viilloista jalkaan, koska sieltä ne ei näy niinku kädestä. Ja ennen en ole jalkaan koskenutkaan. Muuten oon vaan nukkunu ja yrittäny joskus saada jotain aikaseks.

Sekava olo, ku ei itekään enää tiedä onko vaan väsyny, vai masentunu, vai jotain muuta.

Save your happiness for tomorrow

Tulin kirjottamaan tänne huvikseni. Tylsyys ei ole ehkä oikea sana kuvaamaan tätä tänhetkistä olotilaa. Ei se sitä ole. On vaan surullinen ja jotenki yksinäinen olo. Vaikka yleensä mie viihdyn yksin. Aika jännä.

Piti nähdä yhden kaverin kanssa tänään. Se ilmotti joutuneensa iltavuoroon ja sano ottavansa yhteyttä sitten ku pääsee sieltä. Ei siitä sitte kuulunukaan mitään, mutta näin ku se oli facebookissa merkitty jonku kaverinsa tilapäivitykseen, jonka mukaan ne oli ollu ajelemassa. Että sellasta.

Mie oon avautunu Merimiehelle muutamaan kertaan. Ties mikä heikko hetki aina joskus iskeny. Mie tavallaan toivon, että me liikuttais enemmän samoissa porukoissa ja tulis nähtyä sitäki joskus. Lähellähän se asuu, mutta ei se oikeen ikinä missään liiku, eikä sillä ole mitään intressejä tavata, joten olkoon.

Minuu häiritsee edelleen se, miten katkera ihminen mie olen. Ihan oikeesti, mulla on paha ongelma...

Tällä viikolla pitäis hakea lääkkeet näihin paniikkikohtauksiin. Ärsyttää koko ajatus tollasesta ns. pakkolääkityksestä. Ite mie siihen suostuin, sitä en kiellä, mutten hirveesti tykkää siitä miten sen lääkityksen alottamista painostetaan koko ajan...

Just nyt on sellanen olo, että tarvis kipeesti jonku juttukaverin. On ollu sellanen olo jo pari päivää. Melkein rupesin avautumaan M:lle viestillä, mutta tyydyin sitte vaan kysymään miten sillä menee. No, se kerto miten sillä menee. Ei se kyllä kysyny mun kuulumisia. Mutta se ei sen tapoihin kuulukaan.

Mie haluaisin vaan olla ja elää normaalisti. Herätä aamulla, syödä aamupalan, lähtä töihin, tehdä työt, päästä töistä ja tehdä arkiaskareet ja mennä illalla nukkumaan. Mie olen ihan liian väsyny tähän kaikkeen sairasteluun, odottamiseen ja pelkoon siitä, että aika vaan valuu mun sormien välistä hukkaan.

Mie olen eksyksissä, enkä mie enää löydä tietä takasin.

Ja tuli viilleltyä taas. Se vaan tapahtu.

Today without tomorrow

Ei ole ollu asiaa pitkään aikaan. Välillä on tullu mieleen, että vois kirjottaa, mutten ole jaksanu avata konetta, kirjautua sisään ja miettiä miten ajatukset sais punottua järkeviks lauseiks. Ei vaan jaksa.

Kävin siellä työkkärin erikoispuolen neuvottelussa. Ne alkaa vissiin menettää hermojaan mun kanssa. Ihmettelivät, miksen ole vieläkään hakenu lääkkeitä, vaikka ne määrättiin aikoja sitte.

Nyt tuli käsky, että ne pitää hakea ens viikolla, tai sitte ne pistää sitoomuksen apteekkiin.

Inhottaa, vihastuttaa ja ahdistaa, että niillä on hirvee kiire saada mulle rauhottavat. En edes ole varma haluanko käyttää niitä. Ihmiset kiskoo niitä joskus ihan hirveen isoja annoksia. Onks niiden ainoa tavote se, että oon niin vitun pilvessä, että voin mennä tekemään jotain paskahommia, mistä ei edes makseta kunnon palkkaa?

Mie haluaisin koulutuksen, mutta ainoaa tällä hetkellä ees etäisesti kiinnostavaa koulutusta ei edes järjestetä täällä peräkorvessa ja matkustaminen olis iso ongelma. No jaa, ei sillä ole väliä, ei sekään varmaan sopis mulle, koska siinä pitää olla ihmisten kanssa ja se vaatii myös jonku verran älyä, mitä mulla ei ole.

Mulla on ollu myös ihan hirveitä ongelmia mun ulkonäön kanssa. Hyväksyin aikoja sitte, että näytän siltä miltä näytän. Tai ainaki mie luulin hyväksyväni, mutta en näköjään hyväksynykään. Tekisin mitä vaan, jos saisin itestäni eri näkösen ku nyt olen.

Lisäks mie tarvisin yhen suht pienimuotosen leikkauksen, mutta koska tää "vaiva" ei ole hengenvaarallinen, se leikkaus pitäis maksaa ite. Ja sellasia yli tonnin rahoja mulla ei edes ole. Huokaus.