Save your happiness for tomorrow

Tulin kirjottamaan tänne huvikseni. Tylsyys ei ole ehkä oikea sana kuvaamaan tätä tänhetkistä olotilaa. Ei se sitä ole. On vaan surullinen ja jotenki yksinäinen olo. Vaikka yleensä mie viihdyn yksin. Aika jännä.

Piti nähdä yhden kaverin kanssa tänään. Se ilmotti joutuneensa iltavuoroon ja sano ottavansa yhteyttä sitten ku pääsee sieltä. Ei siitä sitte kuulunukaan mitään, mutta näin ku se oli facebookissa merkitty jonku kaverinsa tilapäivitykseen, jonka mukaan ne oli ollu ajelemassa. Että sellasta.

Mie oon avautunu Merimiehelle muutamaan kertaan. Ties mikä heikko hetki aina joskus iskeny. Mie tavallaan toivon, että me liikuttais enemmän samoissa porukoissa ja tulis nähtyä sitäki joskus. Lähellähän se asuu, mutta ei se oikeen ikinä missään liiku, eikä sillä ole mitään intressejä tavata, joten olkoon.

Minuu häiritsee edelleen se, miten katkera ihminen mie olen. Ihan oikeesti, mulla on paha ongelma...

Tällä viikolla pitäis hakea lääkkeet näihin paniikkikohtauksiin. Ärsyttää koko ajatus tollasesta ns. pakkolääkityksestä. Ite mie siihen suostuin, sitä en kiellä, mutten hirveesti tykkää siitä miten sen lääkityksen alottamista painostetaan koko ajan...

Just nyt on sellanen olo, että tarvis kipeesti jonku juttukaverin. On ollu sellanen olo jo pari päivää. Melkein rupesin avautumaan M:lle viestillä, mutta tyydyin sitte vaan kysymään miten sillä menee. No, se kerto miten sillä menee. Ei se kyllä kysyny mun kuulumisia. Mutta se ei sen tapoihin kuulukaan.

Mie haluaisin vaan olla ja elää normaalisti. Herätä aamulla, syödä aamupalan, lähtä töihin, tehdä työt, päästä töistä ja tehdä arkiaskareet ja mennä illalla nukkumaan. Mie olen ihan liian väsyny tähän kaikkeen sairasteluun, odottamiseen ja pelkoon siitä, että aika vaan valuu mun sormien välistä hukkaan.

Mie olen eksyksissä, enkä mie enää löydä tietä takasin.

Ja tuli viilleltyä taas. Se vaan tapahtu.